Etusivu

tiistai 28. helmikuuta 2017

Ei tämän näin pitänyt mennä



Harmittaa. Ketuttaa. Istun sohvalla huopa ympärilläni. Teekuppi kädessäni. Väsymyksen ja harmituksen kyynel vierähtää poskeltani hyöryävän teen joukkoon. Olen surullinen. Katson kelloa. Alistun kohtalooni. Tunti jäljellä. Omaa aikaa. Aikaa, jonka ei pitänyt mennä näin. Ainakaan omasta mielestäni. 


Mistä kaikki lähti. 




Kävin kuntosalilla. Pitkästä aikaa. Olin voimissani. Olin vahva. Ainakin omasta mielestäni ja ainakin sillä hetkellä. Illalla tuli uni helposti, työnteisen päivän ja muutaman ruuhkaisen viikon jälkeen. Olo oli todella kuitti. Tuntui mahtavalle laittaa pää tyynyyn ja vetää peitto korviin. Ah, niin ihanaa! Nukahdin samantien. Meni tunti. Heräsin. Keskimmäinen meni käymään vessassa kolistellen matkalla. Nukahdin uudelleen. Heräsin. Nuorimmainen kömpi viereen. Nukahdin jälleen syvään ja sikeään uneen. Ainakin luulin niin. Heräsin. Mahdunko tähän kahden väliin, ison ja pienen, aikuisen ja leikki-ikäisen? "Mihin voisin nämä siirtää, itse en jaksa minnekään siirtyä" - mieleni metelöi. Käyn vessassa. Janottaa. Nukahdan taas. Kello soi. Mieheni lähtee töihin. Ah, lisää tilaa! Tätä kehoni on kaivannut. "Äiti -herääks sä?" Ensimmäinen sanoo. "Mitä onko jo aamu?!" Siinä keräillessäni ja herätellessäni kehoani - tuota eilen niin vahvaa ja elinvoimaista, ylös sängystä, yritän miettiä montako kertaa ihan oikeasti yön aikana heräsin ja muistinko venytellä ollenkaan illalla. 

Koittaa päivä. Minun kauan odotettu kotona YKSIN päivä. Useampi tunti. Lista asioista, joita olin aikonut hoitaa. Monta työsähköpostia odottamassa. Monen monta, pientä ja suurta asiaa tälle päivälle suunnitelmissa. 

En käynnistynyt tunnissa. En kahdessa. Meni päivä palautuessa. Meni toipuessa. Meni hyväksyessä. Menihän tuohon lähes kaikki yksin vietetty aika. 

Vasta alistuessani teekupin äärellä - oivalsin. Tämä on paras päivä toipua. En voi pakottaa elämää minun suunnittelemaani muottiin, vaikka kuinka haluaisin. Minun on mentävä elämän virran mukana - niinpäin se on helpompaa. 

Tämä oli paras päivä tähän elämääni tänään. Ehkä huomenna olen jälleen voimissani ja ehdin hoitaa ne pienet suuret asiat vaivattomasti, tai sitten ne voivat odottaa,ehkä ne eivät ole edes niin tärkeitä. Väsyneenä kaikki elämän tapahtumat ja asiat saavat usvan ylleen, jonka läpi värit eivät näy selvästi. Väsyneenä kannattaa antautua levolle ja olemiselle. Ilo, keveys ja elämän värit palautuvat kyllä, kun ei väsytä.



Avaudu ja antaudu elämän virtaan. 
Niinpäin kaikki sujuu helpommin. 




sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Lahja nimeltä Elämä



Elämä on lahja. Käytä se sitten miten haluat, mutta lahja se kuitenkin on. Jokainen vuosi, jokainen kuukausi, jokainen päivä, jokainen tunti ja jokainen minuutti on lahja. Kukaan ei voi koskaan täysin ennustaa milloin päivämme täällä maan päällä päättyvät. Koskaan emme voi tietää milloin on viimeisen hengenvedomme aika. Koskaan ei voi olla täysin varma mitä huominen tuo tullessaan. Elämä ei anna takeita itsestään.




Elämä ei olekaan itsestäänselvyys, vaikka kovin usein arjen rutiineissa näin totummekin ajattelemaan. Jos saat herätä aamulla ilman, että huudat kivusta lattiatta, tietäen ettei päivä tuo muutosta - olet onnekas. Jos saat päivän aikana liikkua, nähdä, tuntea, kuulla tai aistia jollain tapaa ympäristöä - olet saanut lahjan. Lahjan kokea elämän. Jos vielä illalla voit tuntea kiitollisuutta niistä asioista, joita päivän aikana koit, tunsit, tapahtui tai oli - voit olla kiitollinen itse elämästä. Voit kiittää, tästä arvokkaasta lahjasta, jonka olet syntymässäsi saanut. 

Minä menetin ystävän. Hän kuoli liian aikaisin, liian nopeasti, liian nuorena, liian sitä ja tätä. Suru hiipi ihoni alle, ikävä kostutti silmäni kyynelillä, sydämeni meni vereslihalle. Tämä pysäytti minut jälleen sen tosiasian äärelle, että jokainen meistä kuolee. Elämässä ei ole rajattomasti aikaa. Emme voi koskaan tietää elämmekö vuoden vai neljäkymmentä vuotta. Parasta on siis elää tämä aika syntymän ja kuoleman välillä rohkeasti oman näköistä elämää. Valita ja tehdä elämässä niitä asioita, joista todella välitämme ja nautimme. Kukaan meistä ei saa koskaan mitään täältä mukaan, kaikki on vain lainassa. Materialla ei ole mitään merkitystä siinä hetkessä, kun on aika jättää tämä maan päällinen elämä. Mutta se kuinka olemme eläneet, sillä on kaikki merkitys. Kuoleman hetkellä harvempi katuu niitä asioita, joita on tehnyt, vaan niitä joita jätti tekemättä. Se miten olemme eläneet jättääkin jäljen. Jäljen, muiston - sen joka kantaa läheisiä surussaan ja joka muuttuu voimavaraksi. Jäljen joka muistetaan. Ystävästäni jäi ihana jälki. Ilo, riemu, kannustus, tsemppaus, herkkyys. 

Millaisen jäljen sinä haluat jättää? Mitäpä jos tietäisin tämän olevan viimeinen päiväsi, murehtisitko turhista, tekisitkö jotain toisin, kertoisitko läheisillesi rakastavasi, antaisitko anteeksi? Voisitko tehdä sen tänään?  


Elämä on lahja - käytä se viisaasti. Rakasta ja elä täysillä. Kerro ystävillesi, että he ovat tärkeitä. Näytä läheisillesi, että rakastat. Pidä huolta itsestäsi. 


Hyvää tulevaa viikkoa ja ystävänpäivää sinulle! 



tiistai 7. helmikuuta 2017

Kun haaveet lantrataan...



”Kun haaveet lantrataan, jää pelkkää vettä vaan,
ne täytyy ottaa raakana tai ei ollenkaan.”
-Anna-Leena Härkönen



Uskonko itseeni? Luotanko? Olenko varma? Tarvitseeko minun olla varma? Mitä tarinaa oikeastaan kerron itselleni? Kuuntelenko omaa itseäni, omaa sydäntäni enemmän kuin toisten sanomaa? Annanko muiden mielipiteiden vaikuttaa tekemisiini? Annako toisten sanojen sivaltaa? Lantraanko huomaamattani haaveitani?


Sanoilla on suuri voima. Sanomatta jättämisellä on suuri voima.




Minulla on tavoite. Unelma. Haave. Sellainen ihana kipinä sydämessä. Asia, jota haluan tehdä. Asia, josta nautin, josta saan sisäistä iloa. Välillä huomaan tästä puhuessani muiden ihmisten kommenttien olevan vähän ”vähätteleviä”. ”No sillä ei ainakaan suomessa elä” tai ”no jos on ylimääräistä aikaa, niin mikäs siinä”. Hmm. Olen ajatellut, etteivät nämä sanat minua haittaa. Nautin siitä mitä teen, aivan kuten tästä kirjoittamisesta, kirjoittaisin vaikka kukaan ei lukisi näitä postauksiani. Kiitos kuitenkin, että luet! Törmäsin tuohon Anna-Leena Härkösen ajatukseen haaveiden lantraamisesta ja pysähdyin miettimään, kuinka totta se onkaan. Kuinka totta on, että kakkuun täytyy puhaltaa täysillä, jos aikoo jotain saada tai saavuttaa. Kuinka totta on, että jos antaa toisten ei-kannustavien sanojen vaikuttaa, haaveet lantraantuvat. Ne jäävät laimeaksi. Ne eivät nouse elämässä ensimmäiselle sijalle. Ne ovat niitä asioita, joita tehdään vasta sitten kun kaikki muut velvollisuudet ovat hoidettu. Ne muuttuvat ikuisiksi ”sitten kun” –asioiksi, sillä noita velvollisuuksiahan meillä jokaisella aina riittää. Ei haaveita siis pidä lantrata, laimentaa ja vaimentaa. Niille kuuluu antaa siivet, ääni, ja voima.


Tässä tsemppi-sanat yhtälailla sinulle kuin minullekin tiukkoihin hetkiin. Epätoivon vallatessa mielen tai muuten vaan:

Älä koskaan usko epäilijöitä! Älä kuuntele niitä, jotka eivät kannusta sinua. Älä anna toisten sanojen rajoittaa sinua. Jos joku toinen ei pysty, halua, viitsi tai ole kiinnostunut, ei tarkoita, ettet sinä pysty, halua tai voi. Älä koskaan usko, että et olisi yhtä hyvä kuin muut. Älä koskaan usko, jos joku sanoo, ettet voi tehdä sitä mitä haluat. Tässä maailmassa ei ole mitään mikä olisi liian hyvää sinulle! Nauti ja anna mennä! Häntä pystyyn vaan! Elämä odottaa!


Vain taivas on rajana - jos sekään!