Etusivu

maanantai 10. elokuuta 2015

Kaunis kuin kukka


 
 
Istuin tässä taannoin terassillamme. Tänä kesänä on ollut koleaa ja sateista, jos ei ota lukuun viime päiviä. Ihanaa aurinkoa ja lämpöä. Suomen suvi.  Istuin kuitenkin terassillamme yhtenä niistä monista sadepäivistä. Käärin sormeni teekuppini ympärille.  Katseeni osui kerta toisensa jälkeen kesäkukkiini, jotka eivät tänä kesänä ole kärsineet veden puutteesta, päinvastoin. Rakastan kukkien loistoa, mutta en ole mikään viherpiiperö. Unohdan välillä rakkaudella hankkimani kukkani ilman hoitoa. Tänä kesänä jotkut kukkani ovat joutuneet sateen piiskaamaksi ja tuulen riepoteltavaksi. Siitä huolimatta etten ole hortonomi, nautin kuitenkin kasveista, luonnosta ja kukkien väriloistosta. Ihailen ihmisiä joiden pihat ja kukat loistavat.
 
Tuossa terassilla istuessani katselen kukkiani. Siitä huolimatta, että ne ovat joutuneet sateen runtelemiksi ja saaneet ehkä liian vähän auringon suomaa lämpöä, ne tarkemmin katsoen loistavat. Kyllä niissä ruskeita lehtiä on. Kyllä, osa kukista on nuupahtaneita, mutta silti. Kun tarkemmin alkaa ajatella, kukka on kaunis kaikissa sen vaiheissa. Kun se alkaa mullan alta keväällä työntää itseään sen hento vihreys lumoaa. Kimppu nupuillaan olevia tulppaaneja on kaunis, vaikka yksikään kukka ei olisi vielä auennut. Terälehtensä aukaissut kukka, olipa se mikä tahansa on kaunis ja vielä siinä vaiheessa kun siitä poimii nuukahtaneen kukan pois, se useimmiten säilyttää vihreytyensä. Kukka on aina kaunis, se on aina valmis.



Näinhän me ihmisetkin olemme. Aina kauniita ja valmiita siinä hetkessä ja niillä resursseilla mitä meillä on. Kovin usein koetamme vain kiirehtiä ja tähdätä johonkin tulevaan. Tulla joksikin tai olla jotakin tai saavuttaa jotain, jonka ansiosta vasta koemme itsemme joksikin. Tärkeämmäksi, arvostetummaksi, kauniimmaksi, suositummaksi, laihemmaksi, menestyksekkäämmäksi, rikkaammaksi, rakastetummaksi… mitä milloinkin. Kuitenkin mehän olemme jotakin koko ajan. Ei kukkakaan voisi aukaista nuppuaan heti. Se tarvitsee ajan kehittyäkseen. Jos kukan pakottaisi avautumaan nopeammin se repeytyisi. Meille ihmisille on kuitenkin suotu tämä mahdollisuus, me voimme pakottaa itseämme ja kovin usein näin teemmekin. Saatamme vetää itsemme äärirajoille tavoitellaksemme jotakin. Saatamme olla hukassa etsiessämme sitä minkä luulemme olevan ratkaisu elämämme kysymyksiin. Saatamme käyttää tuhottoman paljon aikaa pohtiaksemme mitä pitäisi tehdä tai mihin suuntautua. Saatamme kokeilla ja testailla erilaisia dieettejä, kampauksia ja vaihtaa tyyliä toiveissa löytää se mikä aukaisisi oman nupun täyteen loistoonsa. Kuitenkin tällä pakottamisella, riuhtomisella, kiirehtimisellä tai jatkuvalla pohtimisella revimme vain itseämme. Luulemme tarvitsevamme jotakin ollaksemme jotain parempaa. Emme aina näe sitä kauneutta mikä meissä jo on sillä hetkellä sen kokoisina ja sen näköisinä kuin olemme, niillä taidoilla ja tiedoilla joita olemme siihen hetkeen mennessä ehtineet kartuttaa. Jokainen meistä on sitä mitä on tässä ja nyt hetkessä. Ja jokainen voi olla sitä mitä on päättämällä ja kääntämällä katseen sisimpäänsä repimättä ja riuhtomatta itseään. Vaikka päällä olisi millaisia myrksypilviä ja tuuli meinaisi kaataa kokonaan kumoon, voi silti itsensä nähdä arvokkaana ja tärkeänä, hyväksyttynä ja rakastettuna. Ei tämä aina helppoa ole. Eikä ole helppoa lakata tähtäämästä vain lopputulokseen. Kuitenkin se kannattaa. Ainakin uskon niin.

On tärkeää, että ihmisellä on päämääriä ja tavoitteita. On tärkeää tähdätä omia unelmiaan kohtia ja rikkoa omia rajojaan kokeilemalla uutta. Kuitenkin nämä vain oman hyväksytyksi tulemisen tunteen kustannuksella eivät tuota toivottua lopputulosta. Hyväksymällä sen, että kasvu ja muutos vievät aikaa. Hyväksymällä sen, että matka on tärkeämpi kuin päämäärä, voi vasta saavuttaa pysyviä muutoksia ja tuloksia. Itsensä on nähtävä kauniina kuin kukka, silloinkin kuin ei vielä kuki täydessä loistossa.



Ihmissydän taitaakin olla melko hidas puhkeamaan kukkaan. Kuitenkin sen nuppu voi olla jo todella kaunis, jos sitä ei vertaa virheettömään ihannetyyppiin, siihen jollaiseksi haluaisi tulla. Tämä onkin yksi karvaimmista lääkkeistä, joita joudumme nielemään joksikin tulemisen tuskassamme. Meidän on ymmärrettävä, että olimmepa missä kohtaa polkuamme ja kasvuamme tahansa, omine puutteinemme ja epäkohtinemme, me olemme siinä, niillä resursseilla joita meillä itse kullakin on. Kauniina kuin kukka.
 





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!