Etusivu

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Hiljaisessa levon tilassa...

 
...saimme olla koko perhe hetken aikaa.
 
 
 
Olemme tänä kesänä käyneet ja olleet muun muassa laivalla, hotelleissa, mökillä, Ahvenanmaalla, Ruotsissa, Särkänniemessä ja kotona.  Kaikki mitä olemme tehneet on ollut mukavaa. On ollut iloa ja riemua, sateesta huolimatta. On ollut arjesta irtautumista. On nähty uusia paikkoja ja tavattu uusia ihmisiä. Kaikkialla missä olemme käyneet, olemme nauttineet olostamme. Olemme viettäneet paljon aikaa myös kotona, tekemättä mitään ihmeitä. Lapsilla on ollut aikaa olla ja tehdä omia asioitaan, leikkiä ja olla kavereiden kanssa. Koululaisemme ovat ehtineet ottaa yhteenkin kesän aikana kerran jos toisenkin. 
 
 
Kuitenkin kaikissa näissä paikoissa Ahvenanmaan mökkiä lukuunottamatta on ollut aina näin lapsiperheellisenä myös jotain lieveilmiötä, kuten jonottamista, väsymystä, puuttuneita matkatavaroita tms. Nyt kävimme kuitenkin Jyväskylän lähellä Leivonmäen kansalllispuistossa retkellä, josta puuttuivat kaikki nämä lieveilmiöt. Kävelimme noin 6 kilometrin matkan, jonka jälkeen teimme leirin ja olimme yötä teltassa. Pojat ovat käyneet jo pienestä pitäen isänsä kanssa erilaisilla vaellusretkillä, joten heille tämä oli jo tuttua puuhaa. Minulle ja tyttärellemme ei niinkään tuttua. Onneksi olikin oppaita mukana.
 
 
 
Täällä lapset eivät riidelleet keskenään, auttoivat toisiaan täysin vapaaehtoisesti. Täällä ei kukaan huutanut, ei kiirehtinyt. Täällä unohtui aika, tekeminen ja kaikenlainen suorittaminen, myös lapsilta, täysin. Ei ollut mitään härdelliä ympärillä. Ei kenenkään ympärillä.
 
 
 
 
Täällä minun ei tarvinnut kieltää ketään mistään missään vaiheessa. Täällä ei kukaan huudellut "äiti, äiti" siinä tarkoituksessa, että minun sen hetkinen tekemiseni olisi keskeytynyt. Täällä minun ei tarvinnut huolehtia tiskeistä ruoan jälkeen, tai keittiön raivaamisesta. Täällä ei tarvinnut varoa lasten eksyvän ihmispaljouteen. Täällä ei tarvinnut jonotella tai etsiä kadonneita sukkia tai kengän toista paria. Täältä ei puuttunut mitään, mutta ei mitään muuta ollutkaan kuin luonto. 
 
 
 
 
Täällä minäkin lepäsin. Ja tämä sai minut todella havahtumaan kuinka paljon omaa rauhallista, hiljaista aikaa ilman "äiti, äiti" huutoja tai jatkuvia keskeytyksiä ja ruoantarjoamisia  kaipaankaan. Olen aina kaivannut ja tarvinnut omaa hiljaista aikaani. Tässä hiljaisuudessa saan ladattua akkujani tehokkaammin kuin missään muualla. Ja tätä hiljaista aikaa yksin minulla on viimeisen 10 vuoden aikana ollut melko vähän. Toki pääsen kotoani lähtemään yksin, jos tarvitsee ainakin silloin tällöin. Mutta ympäröivää hiljaisuutta, ajattelua ilman keskeytyksiä  minulla ei juuri ole ollut kotonani. Tämän hiljaisen ajan tarpeesta aloitinkin vuosi sitten herätä aamuisin hyvin ajoissa ennen muuta perhettäni, jotta saan olla yksin, hiljaisuudessa, edes jonkin aikaa. Kevään aikana tämä herääminen kuitenkin jäi hiljalleen. En ole jaksanut herätä kovinkaan usein ennen lapsiani ja myös hiljaista yksin vietettyä aikaa kotonani minulla ei käytännössä juuri ole ollutkaan.
 
Täällä minä kuitenkin sain olla hiljaisuudessa, vaikka lapsemme olivat ympärilläni. Täällä ehdin ajatella ajatukseni lähes loppuun. Luonto on kyllä ihmeellinen. Hieno paikka ja niin tarpeellinen. Kyllä jokainen ihminen tarvitsee lepoa ja rentoutumista ikään katsomatta. Tämä oli paikka missä me rentouduimme kaikki.
 
 

2 kommenttia:

  1. Kuulostaa tosi mukavalta. Hiljaista aikaa, vaikka ollaan perheen kanssa. Luonto, metsä, täydellistä.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!