Etusivu

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Tarvitsemme toisiamme


Kyllä. Me tarvitsemme toisiamme.
 
Ketään ei ole tarkoitettu elämään yksinäisyydessä. Me olemme sosiaalisia, vaikka olemmekin erilaisin temperamentein varusteltuja. Jokainen tarvitsee omia yksin vietettyjä hetkiä, joskus pidempiäkin aikoja, mutta ei yksinäisyyttä sydämessä. Ei jatkuvaa yksin oloa.  Ei yksinäisyyden pohjatonta kaivoa. Ei yksinäisyyden särkemää sydäntä. Kun on yksin, ajatukset kiertävät helposti samaa kehää.  Yksin ei ole ketään kenelle jakaa onnistumisia, tai surra menetyksiä ja epäonnistumisia. Yksinäinen voi masentua. Yksin voi olla p o h j a t t o m a n yksinäinen. Voi olla pudonneena mustaan aukkoon. Yksinäisyys voi olla jollekin pahinta mitä tietää ja mitä on kokenut.
 
Yksinäisiä ihmisiä on. Paljon. Mutta miksi? Ei ihmisiä tarvitse pelätä. Jos pelottaa, mieti mikä sinua pelottaa. Menneisyys ei ole tässä hetkessä, eikä tulevakaan ole vielä ehtinyt paikalle. Ota rohkeasti askel. Kysy toiselta mitä kuuluu? Aloita pienestä. Älä jää yksin. Ota osaa. Ylitä itsesi ja lähde mukaan työpaikan illanistujaisiin tai vanhojen luokkakavereiden tapaamiseen, lähde vaikka pelottaa tai jännittää. Rohkaise itsesi. Voit mennä mukaan, vaikka et tuntisi muita. Ja jos sinä, jolla on jo monta ystävää huomaat jonkun joka on yksin ja saatat jopa tuntea hänen yksinäisyytensä, älä ohita sitä. Tartu sinä hänen käteen, katso silmiin ja kysy kuinka voit, mitä kuuluu ja odota vastaus.
 
Sillä. Niin totta kuin se onkin, me voimme kasvaa vain toistemme avulla. Tarvitsemme peilejä ympärillemme näyttämään kasvun mahdollisuutemme. Vaikka ne välillä sapettaisivatkin.  Me tarvitsemme ihmisiä ympärillemme jakamaan asioitamme. Me tarvitsemme läheisyyttä toisten kanssa tunteaksemme. Me tarvitsemme tunteita ollaksemme omia itseämme.  
 
Voimme kasvaa omaan voimaamme toisten avulla. Yhdessä toisten kanssa. Rinnalla, mukana, vierellä. Siis kyllä. Me tarvitsemme toisiamme.
 
 
 
 
Heräsin ajattelemaan tätä, sillä näin viikonloppuna nuoren, joka kertoi yllättävästä parisuhteensa päättymisestä tai ilmeisesti virallista suhdetta ei edes ollut kyseessä, mutta nuoret olivat olleet yhteydessä toisiinsa satunnaisesti puhelimitse. Me emme olleet ennestään tuttuja, satuimme vain olemaan samassa paikassa ja satuin kysymään häneltä mitä kuuluu. Tunsin kuinka hän oli odottanut saada kertoa tämän jollekin. Tajusin siinä, että näin kesäisin yksinäinen ihminen voi kokea olevansa vielä enemmän yksin kuin syksyn pimeinä iltoina, jolloin suurin osa meistä suomalaisista viettää jonkinlaista horrostilaa kotikoloissaan. Syksyn pimeänä aikana ja talven pakkasilla on "tavallista" mennä työpäivän tai opiskeluiden jälkeen suoraan kotiin, ei kukaan ihmettele mitä sinä siellä teet. Kesäisin on tapahtumia, kahvilat, terassit, rannat ja puistot täyttyvät ihmisistä. On juhlia ja kaikenlaisia kissaristiäisiä, joihin usein mennään toisen kanssa. Mitä tekee se joka on yksin, yksinäinen? Menee työpäivän jälkeen kotiin? Ehkä joskus rohkaistuu menemään yksin jonnekin? Kenen kanssa hän jakaa tämän kokemuksen?
 
Ei kenenkään kuulu olla yksinäinen.
 
Kyllä me niin tarvitaan toisiamme.
 

2 kommenttia:

Kiitos kommentistasi!