Etusivu

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Voi ei!!


Voi ei, ei, ei, ei, ei, ja EIIIII!!!!!! Ja kyllä. Pakko myöntää. Kyllä. Tämä tapahtui minulle. Nyt tässä ja näin. En voi muuta kuin hyväksyä.  
 
Kirjoitin ja kirjoitin. Ihanaa postausta (ainakin omasta mielestäni). Pohdin itseäni, tätä kevättä, koko tätä vuotta ja tulevaa kesää. Sitä mikä minä olen, miksi haluan tulla, millaista elämämme on nyt. Mitä on, kun mieheni toteuttaa haavettaan, mitä se vaatia muilta, mitä se vaatii minulta ja mitä minä tunnen. Ja sitten!! Kone ilmoittaa jotakin... ohitan ilmoituksen. Ilmoittaa uudelleen, mutta en edelleenkään kiinnitä siihen huomiota, sillä tekstini on pian valmis. Tahdon tehdä sen loppuun. Vielä kerran kone jotakin huomauttaa, yhä edelleenkään en sitä noteeraa ja sitten... naps. Koko kone pimenee. Kääk! ajattelen, mutta vielä on toivoa, usein teksti säilyy, vaikka sitä ei olisikaan tallentanut. Mutta ei tällä kertaa. Ei sitten missään ole tekstiä, ei kuvia, ei mitään jäljellä tuosta kirjoituksestani. Ääh, mikä hetkellinen lamaannus ja epätoivo.  


Lapseni itse kasvattama neliapila toi onnea ja iloa jo kasvaessaan, vaikka tänään minulla ei
onnea tietokoneen kanssa ollutkaan.
 
 
Olen ennenkin tapellut tämän koneen kanssa, tai no ei tämä ole ainoa. Itseasiassa aika monenkin tietokoneen. Kuten jotkut tarkat (eikä ole tarvinnut olla kovin tarkkakaan) pitkäaikaiset lukijat tietävätkin, etten ole mikään bittinikkari. Täytyy tunnustaa, että tässä tietotekniikan maailmassa, en ole kovinkaan jaksanut perehtyä näiden teknisten laitteiden sielunliikkeisiin. Olen kokenut, ettemme puhu useinkaan samaa kieltä. Ja tästä syystä, koska emme puhu samaa kieltä, löydän itseni usein umpikujasta, jossa en voi muuta kuin huutaa julki omaa avuttomuuttani. Ja kyllä, tänään olisi hetkellisesti tehnyt mieleni heittää koko kone päin seinää. Mutta ei. Kunnioitan sitä kuitenkin niin paljon, että nyt päätän opetella paremmin sen kieltä. Tahdon, että tulemme juttuun keskenämme, jotta sen ei tarvitse enää minua näin kunnolla muistuttaa olemassa olostaan ja tarpeistaan. Minun on taivuttava. Opeteltava. Pysähdyttävä. Ja kuunneltava sitä.
 
Ja minähän opin! Haasteet eivät nujerra minua!

4 kommenttia:

  1. Tunnistan niin tuon teknisen epätoivon. Sitä minäkin olen tuntenut monesti. Huoh. Minun mieheni on ohjelmoija, joten apua on saatavilla, mutta olisi niin kivaa, jos itse olisi vähemmän tumpelo....

    Hyvä asenne, etteivät haasteet nujerra! Katse eteenpäin. Mukavaa viikkoa! Laitan cd-levyn alkuviikosta postiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu tiedän, mukavampaa olisi osata itse, kuin huudella apua :).

      Kiitos samoin mukavaa viikkoa sinullekin! Ja kiitti, innolla odottelemme cd:tä.

      Poista
  2. Voihan samperi!

    Mutta hieno taitelija olet, haasteiden ylittäjä :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!