Etusivu

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Miten kasvatan lapsiani?


 
Minulta kysytty useammankin kerran tämän vuoden puolella miten kasvatan lapsiani. On tehnyt mieli vastata - en mitenkään, rakkaudella vain. Tiedän, että ehkä kysyjä on kaivannut jeesiä omaan vanhemmuuteensa tai tapaansa kasvattaa lapsiaan ja siksi olen ollut hiljaa tuon "en mitenkään" osuuden kanssa ja koettanut sanoa jotain tilanteeseen sopivaa.

 
Minä olen hoitanut, valvonut, kasvattanut, opettanut, ohjannut, neuvonut ym. hyvin monia lapsia kuin myös vanhempia työni puitteissa. Olen nähnyt lapsia rikkinäisistä olosuhteissa, hyvin hoidettuja mutta emotionaalisessa vajeessa olevia lapsia. Olen ottanut vastaan melkoista sadattelua jo hyvin pieniltä ihmisiltä, mutta myös niitä hellyttäviä halauksia ja sanattomia kiitoksia kohtaamisista. Olen itse synnyttänyt kolme lasta tähän maailmaan. Ennen heitä ajattelin kasvatuksen olevan jotain minkä tehtävä on valmistaa ja valmentaa lapsia tähän maailmaan. Nyt... ajattelen toisin. Se mikä kasvatukseen liittyy, liittyy myös minuun itsenäni. Minuun minuna ja tätä kautta minuun vanhempana.
 
Ensimmäisten lasteni kohdalla koin välillä tunnetta "suutarin lapsilla ei ole kenkiä", sillä olisi kai ammattini ja koulutukseni perusteella lapseni voineet olla kauniisti käyttäytyviä, hyvät tavat omaavia. Heidän erityislahjansa olisivat tulleet huomioiduiksi kaiken aikaa, lastenhuoneet olisivat olleet kuin sisustuslehtien lastenhuoneet automattoineen ja leikkikeittiöineen. Mutta toisin kävi. Huoneet ovat välillä siinä kunnossa, että suljen vain oven säilyttääkseni mielenrauhani. Lapseni hyppivät sohvalla ja joskus huutavat kovastikin toisilleen. Yksi tietää mitä tahtoo ja pitää siitä kiinni vaikka mikä olisi. Toisen lanttu leikkaa niin sukkelasti, että monia noloja (mutta myös hyviä) tilanteita olen saanut olla todistamassa hänen avatessaan sanaisen arkkunsa ja kolmas tarvitsee rytminsä säilyttääkseen auringon kasvoillaan. Nuo kolme pysäyttävät minut usein tähän hetkeen. He ovat saaneet kyyneleet silmäkulmiini ja onnen tunteen rintaani. Siitäkin huolimatta, että he puhuvat välillä taukoamatta ja liikkuvat enemmän kuin jaksan ymmärtää. Nuo kolme ovat kasvattaneet minua todella suuresti.
 
Siksi olenkin päätynyt nykyään ajattelemaan, että mitäpä jos lapset ovatkin täysin "valmiita" sellaisina kuin ovat. Mihin heitä tarvitsee "kasvattaa"? Eivätkö he juuri silloin saa kasvaa sellaisiksi kuin heidät on tarkoitettu. Mitäpä jos tarkoitus onkin meidän aikuisten kasvaa? Mitä jos lapset herättelevätkin meissä ne meidän omat piilossa olevat kasvunpaikkamme? Sillä senhän he osaavat. Siinä lapset ovat mestareita. He tietävät mistä napista milloinkin kannattaa painaa. Lapset herättelevät meitä ja aina uudelleen, mikäli emme osaa tai ymmärrä pysähtyä jonkin tilanteen äärelle.
 
Eli kuinka minä kasvatan lapsiani? Itseäni kasvattamalla. Rakkaudella.
 
Uskon, että kun lapset saavat kasvaa ilman turhia huolia, ilman turhia velvollisuuksia, ilman kankeita aikatauluja tai jäykkiä vaatimuksia he oppivat hiljalleen vastuuntuntoisiksi, vahvoiksi, itsensä tunteviksi ja toiset huomioon ottaviksi. Mikä tärkeintä, heitä ei kuormiteta liikaa, jotta oma sisin, oma aito minä pääsee kehittymään sellaiseksi kuin se kehittyy. Ja sehän on se kaiken kasvun ja kehityksen ydin. Jokainenhan meistä on hyvä ja ihana juuri sellaisena kuin on, joskus vain tämä jää kaiken suorittamisen, tekemisen ja pätemisen jalkoihin. Ja jos itsensä joutuu peittoamaan syystä tai toisesta, voi itseään joutua etsimään myöhemmin pitkänkin aikaa, ennen kuin löytää perille.
 
En tarkoita tällä kirjoituksella, etteivätkö lapset tarvitsisi yhtään harrastusta, sosiaalisia suhteita, rajoja, ohjeita tai neuvoja ym. Tottakai tarvitsevat. Jokainen lapsi on kuitenkin oma yksilönsä, siinä missä on jokainen vanhempikin. Jokainen perhe toimii omista lähtökohdistaan. Mikä sopii toiselle, ei välttämättä käy naapurille. Mutta se mitä tarkoitan on, että ollessa itse vanhempana tai kasvattajana sinut oman menneisyytensä kanssa, hyväksymällä itsensä kaikkine puolineen on helpompi nähdä lapsen syy tiettyyn käytökseen ja on helpompi ottaa vastaan lapsen tunteenpurkaukset ja antaa vahva kasvualusta ja on myös helpompi olla aidosti läsnä ja antaa rakkautta. Kun on itse on vahvasti oma itsensä, on helpompaa antaa lapsen kasvaa omaksi parhaaksi versioksi itsestään, sellaiseksi jollaiseksi hänet on tarkoitettu ja millainen hänen polkunsa ikinä onkaan. Silloin omia kasvukipujaan ei siirrä lapseen, vaan lapsella on vain omansa, joissa vanhempi on rinnalla tukemassa. Silloin lapsi saa olla vapaa oma itsensä. Näenkin, että kaikkien kasvattajien, niin opettajien, hoitajien kuin myös minun äitinä tulisi olla vahva muuri, joka ei murru muoti-ilmiöiden tai vaihtuvien mielipiteiden virrassa. On osattava olla itse ihminen, ei täydellinen, vaan aito. On vain osattava kunnioittaa kasvavan lapsen ihmisyyttä, nähtävä se erillisenä itsestä.


 
 
Kysyin taannoin keskimmäiseltä lapseltamme "miksi sinun on pelleiltävä?". Hän katsoi minua silmät kirkkaina, olemus täynnä vapautta "ehkä mä vaan synnyin tällaiseksi". Niin, mitäpä tuohon olisi voinut sanoa, siinähän se kaikki oli. Kyyneleet kihosivat silmiini, halasin lastani ja totesin vain "ihana olet tuollaisena kuin olet, omana itsenäsi, Kiitos, että olet." Ja hän pelleilee yhä, ehkä hän on tuleva koomikko tai sitten ei, oma itsensä hän tuntuu ainakin olevan.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!