Etusivu

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Marraskuun viimeinen


 
Marraskuun viima on hiipinyt kauluksesta sisään. Harmaus on vallannut alaa. Katuvalojen loistekin on tuntunut välillä hukkuvan pimeään. Valoa ei ole riittänyt kaikkialle. Pimeys on vetänyt otteeseensa. Aamuisin haukottaa ja iltaisin väsyttää. Tämä on kuin horrosaikaa. Kovin koetin taistella syksyn joka vuosi tuomaa salakavalaa pimeyttä, koleutta ja harmautta vastaan, hieman epäonnistuen, en kuitenkaan kokonaan. Olen tuntenut itseni tässä kuussa välillä väsyneemmäksi kuin tavallisesti. En ole jaksanut herätä joka aamu ennen muuta perhettäni, kuten aiemmin. Minulla ei myöskään tämän myötä ole ollut omaa hiljaista kullan kallista aikaa itselleni niin paljon kuin ehkä olisin tarvinnut. Olen tässä kuussa suunnitellut ja työstänyt paljon tulevaa. Tämä on vienyt energiaani, vaikka positiivisessa hengessä onkin tapahtunut. Olen kuitenkin huomannut, ettei minulla ole ollut voimia ja energiaa kuten ennen. Toisaalta olen nauttinut siitä, että iltaisin on pimeää ja on voinut sytytellä paljon kynttilöitä, tallustella villasukat jalassa ja kääriytyä huovan alle sohvan pohjalle. Ja aamut ovat myös kovin ihania aloittaa kynttilän loisteessa. Olen siis myös levännyt ja vain ollut.
 
Nyt kuitenkin viedään jo marraskuun viimeistä ja minulla on olo, että pahin pimeän aika on nyt selätetty. Joulukuu alkaa ja ihana joulun aika. Tiedän, etteivät kaikki pidä joulusta, mutta minä olen se joka pitää! Nautin kodin koristelemisesta, piparien leipomisesta lasten kanssa, korttien askartelusta ja kaikista muistakin jouluvalmisteluista. Vaikka pimeys ulkona jatkuukin, niin jotain kuitenkin tapahtuu. Monien kotien ikkunoihin ilmestyy kauniita jouluvaloja koko ajan vain enemmän ja enemmän. Valo lisääntyy ja luntakin on edes jonkin verran, ainakin jossain. Joulun odotus tuo iloa ja lämpöä moniin ihmisiin, lasten iloinen jännitys tuntuu monissa kodeissa ja lämminhenkinen huomaaminen yksinäisiä vanhuksia ja toisia kohtaan lisääntyy monilla. Tämä tuo ilon värähtelyä kaikkialle. Oma mieliala on plussalla ja energia mukavien kohtaamisten, tapahtumien ja tekemisten suhteen on korkealla. Ihanaa aikaa siis.
 
Nyt tulevan joulukuun aikana en kirjoittele tavallisia postauksia, vaan tahdon jakaa sinulle minun arjessani ja elämässäni toimivia mottoja, ajatuksia, keinoja ja tapoja, joilla minä voin hyvin. Joista minä ammennan voimaa ja jotka auttavat minua jaksamaan ja tukevat minun hyvinvointiani. En ehkä jaa kaikkia, mutta osan niistä. Hyvinvointi kun koostuu niin monista eri palasista ja näiden palasten yhteen sopimisesta kokonaisuuteen.
 
 
 
 
Tällainen aarre tuli tässä eräänä aamuna vastaan ollessani koiramme kanssa lenkillä harmaatakin harmaammassa ja synkeän oloisessa säässä. Rakkautta ja iloa siis on harmaudesta huolimatta!
 
 
Lämpöä, iloa ja valoa sinulle alkavaan joulukuuhun!
 

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Ystävyyden helmi

 
Hei sinä ihana lukijani!
 
Sain eilen tekstiviestin kauempaa asuvalta rakkaalta ystävältäni, jonka sisältö lyhyesti oli näin "minun on sinun ikävä, kaipaan puheluitamme, kaipaan ääntäsi ja sitä, että saan kertoa kuulumisiani ja kuulen myös sinun kuulumisia." Tämä viesti sai sydämeni lämpenemään. Tapasin eilen myös lähellä asuvaa ystävääni, jonka kanssa koin valtavaa "wau!"- tunnetta siitä, että tuo toinen ihminen ymmärsi minua syvällä sieluni tasolla, vaikka hyvä kun ehdin lauseen alkua pidemmälle. Tunsin, etten ole yksin ajatusteni ja mietteideni kanssa.
 

 
 
Ilman toisia ihmisiä emme olisikaan mitään tässä maailmassa. Ehkä voisi ajatella, että on helppoa elää erakkona jossain korvessa välittämättä toisista tai huolehtimatta toisista. Ehkä tämä jollekin sopii. Uskon kuitenkin, että vain kanssakäymisessä toisten kanssa meistä hioutuu niitä timantteja, joita pohjimmiltamme olemme. Vain yhteydessä toisiimme voimme peilata omia tunteitamme, ajatuksiamme ja kokemuksiamme. Vain yhteydessä toisiin voimme kasvaa ja kehittyä sellaisiksi versioiksi kuin meidät on tarkoitettu. Jokaisella on tärkeä paikka tässä maailmassa.
 
Onkin tärkeä huomata ympärillä olevat läheiset ihmiset, mutta yhtä tärkeä on huomata kauempana olevat tärkeät ihmiset. Välimatka ei estä kanssakäymistä. Ystäviä tarvitsee jokainen. Kiire, ajanpuute ym. syö tänä päivänä paljon sosiaalista kanssakäymistä monien ihmisten välillä. Kuitenkaan tuosta ajanpuutteesta huolimatta ei ystävyyttä tai ystäviä ole hyvä unohtaa. Jos nämä unohtaa, voiko samalla unohtaa palan omaa itseä? Joskus toki elämässä on vaiheita, jolloin ehtii vähemmän olla toisten kanssa tekemisissä, tai aikoja, jolloin työ ja työyhteisössä oleminen imee kaiken energian, mikä sosiaalisessa kanssakäymisessä on omien voimien puitteissa mahdollista. Kuitenkin ne ihmiset, joiden kanssa meillä on historiaa, tai on sielujen yhteyttä ei ole syytä jättää ulkopuolelle elämästämme. Nämä ihmiset opettavat ja näyttävät meille sen mitä olemme ja miksi voimme tulla, yhtälailla kuin voimme omista perheenjäsenistämme peilata omia tunteitamme. Aina voi miettiä mitä itsestä kertoo se, jos esimerkiksi ärsyyntyy jostain toisen tekemisestä? Asiat, jotka sapettavat toisessa, peilaavatkin aina jotain meissä itsessämme. Olemme kaikki toistemme peilejä ja näitä peilejä tarvitsemme elämäämme, kasvaaksemme ihmisinä. Tästä syystä jokainen ystävyyssuhde kuin mikä tahansa muukin inhimillinen kanssakäyminen toisten ihmisten kanssa on tärkeää meidän oman kasvumme ja hyvinvointimme takia.
 
 
Ystävät ovat helmiä ja helmistä kannattaa pitää kiinni!
 
 
Kiitos sinulle ystäväni.
 
 
 

maanantai 24. marraskuuta 2014

Iloa päivääsi!


Kynttilän liekki lepattaa vieressäni. On aivan hiljaista... ei kuulu mitään, vain ilo sisälläni väreilee!
 
Minun viime viikkoni oli ihana ja iloinen. Tapahtui monia pieniä ihania kohtaamisia ja hyviä asioita. Ja  nyt olen pitkästä aikaa herännyt ennen muuta perhettäni. Tästä iloitsen nyt! Tämä tuleva viikko on hieman työläämpi tai toimeliaampi kuin viime viikko ja joudun tällä viikolla kasvotusten omien tekemättömien hommieni kanssa, mutta en anna sen häiritä. Tiedän, hommat hoituvat vain tekemällä, ei etukäteen stressaamalla tai murehtimalla. Ei auta muu kuin tarttua härkää sarvista. Ilolla eteenpäin!

Kaikilla meillä on omat haavamme joita koetamme laastaroida, tai sitten annamme niiden vuotaa ja hoidamme niitä tavalla tai toisella. Joidenkin haavoista voi olla enää vain arvet jäljellä. Elämämme aikana saatamme kuitenkin käyttää paljon aikaa surun ja murheen peittelemiseen tai suojelemiseen. Huomaamatta kuitenkin samalla ilo joutuu taipumaan ja joustamaan tuon peittelyn alle. Vaikka tätähän me haluamme kokea, iloa, eikö vain? Kuitenkin siinä, että murhetta koettaa vältellä, ei ilokaan pääse valloilleen, niin kuin sen kuuluisi. Jokaisen ihmisen kuuluu nauttia ja iloita elämästä. Joskus on aikoja jolloin enemmän, joskus vähemmän. Elämän tarkoitus ei kuitenkaan ole vain raataa, puurtaa, ahertaa, kärsiä ja kitua. Elämän tarkoitus on nauttia, iloita ja rakastaa! Ainakin minun mielestäni.

Mutta mitä ilo on? Onko ilo sitä, että viikonloppuisin järjestetään koko perheen voimin erilaisia retkiä, kutsutaan vieraita kylään, tarjotaan herkkuja, käydään juhlissa ja elokuvissa? Onko iloa tapahtumissa? Entä onko iloa arjessa, pyykkiä pestessä tai siivotessa? Onko iloa työpäivän päättyminen tai kahvihetki työtovereiden seurassa? Onko iloa yksin ollessa vai ystävien seurassa? Onko iloa lasten mentyä nukkumaan tai saatua jokin projekti päätökseen? Onko iloa joulukadun avajaisissa tai teatteriesityksissä?
 
Voi olla tai ei olla. Mutta voiko iloa olla olemassa ilman sen suurempaa merkitystä, tekemistä tai tapahtumaa? Onko ilo kuitenkin enemmän asenne, kuten on positiivinen elämänasennekin? Onko ilo sielun vapautta? Onko ilo riippumattomuutta omista kahleistaan? Onko ilo vain energiaa, joka virtaa niin vuolaasti, että se säteilee ulospäinkin ihmisestä?
 
Uskon, että rikkaudet ja tavarat voivat tuoda ihmiselle iloa ja tarjota henkilölle onnellisuuden tunnetta, mutta vain näistä nauttimalla ei synny aitoa syvää kuplivaa iloa. Tämä ilo loppuu siihen, kun loppuu tavaran uutuuden viehätys tai tapahtuma päättyy. Tästä syntyy kehä, jossa iloa ja nautintoa lähdetään metsästämään uudelleen, milloin ostoskeskuksiin, milloin mihinkin rientoihin. Sielun ilo on puolestaan tavallaan huomaamatonta. Ihminen voi iloita siivotessa tai vain ollessaan, mutta tämä ilo säteilee ja säilyy, vaikka siivoaminen päättyisi tai oleminen loppuisi.  
 



Vilpitön vapaa ilo menee suoraan sieluun ja sydämeen ja sillä on suuri voima kaikkialla missä sitä on. Iloa tarvitaan niin kotona, työpaikalla, koulussa, tehtaalla, virastossa, päiväkodissa, urheilukentällä, leikkipuistossa, kaikkialla missä on inhimillistä toimintaa. Ilo vapauttaa. Ilo rentouttaa.  Ilo on hymyä ja naurua. Ilo on hyväntahtoista huumoria ja leikkiä. Ilo vain on ja tarttuu. Joten tästä pimeästä vuodenajasta, synkistä ja surullista uutisista tai naama väärinpäin olevasta naapurista huolimatta hymyä ja iloa päivääsi!


Mistä sinä tänään iloitset?
 
 




tiistai 18. marraskuuta 2014

Elämäni palapelin palat

 
 
Elämä tuntuu joskus kuin palapelin kokoamiselta. Joskus pala osuu helposti ja vaivattomasti omalle paikalleen ja joskus palaa saa pyöritellä, käännellä ja kokeilla eri kohtiin ennen kuin se on omalla paikallaan. Joskus oikeaa palaa ei tunnu löytyvän millään muiden joukosta. Ja joskus taas pala ei tunnu sopivan mihinkään ja se on jätettävä hetkeksi odottamaan, siksi aikaa kun kokeilee muita paloja. Tuohon vaikealta tuntuvaan palaan täytyy kuitenkin palata, viimeistään siinä vaiheessa, kun se on se viimeinen. Ja sitten sekin löytää oman paikkansa.

Minulla on ollut jonkin aikaa olo, että kokoaisin oman elämäni palapeliä. Jotkut palat osuvat heti paikoilleen ja joitakin paloja pitelen käsissäni kuin miettien voinko laittaa nämä tähän palapeliin, sopivatko ne juuri tähän kokonaisuuteen. Paljon tulevia työjuttujani olen mielessäni pyöritellyt. Välillä koen oloa, että jee! oikealla tiellä olen ja välillä egoni ehtii väliin hämmentämään palojen paikkoja omasta risukasastaan. Tunnen itseni tämän myötä epäröiväksi, elänkö tällä tai lähinnä eletäänkö me muutkin. Välillä katse siintääkin melko kauas – kiitos egon. En sano etteikö ole tarpeen asettaa itselleen päämääriä ja tavoitteita, mutta niiden varjolla eläminen on huuhaata. Paratiisi on käsillä, kun avaa silmät tähän hetkeen ja vain on ja elää sen mukaista palaa mitä milloinkin on palapeliin laittamassa.

Lopputuloksella ei olekaan niin suurta merkitystä kuin matkalla sinne. Niinhän ne lapsetkin tekevät. He kokoavat palapelejä silkasta kokoamisen ilosta, ei niinkään sen vuoksi mikä lopputuloksesta tulee. Sillä kun palapeli on valmis, loppuu lapsen mielenkiintokin. Joko hän hetken aikaansaannostaan ihailtuaan, hajottaa palapelin uudelleen koottavaksi tai ottaa uuden.

Toki tiedän, että ellei oman elämän palapelissä ole yhtään kulmapalaakaan paikoillaan vaan kaikki palat ovat sekaisin ja ehkä kadoksissakin, ei olo tunnu kuin paratiisissa käyskentelisi. Vaan kaikkea muuta! Mutta sinulle, joka etsit reunapaloja palapeliisi, niin usko pois, vielä ne löytyvät ja muiden palojen asettelukin paikoilleen alkaa sujua. Välillä niin, että se tuntuu kuin lasten leikille.

Minä asettelen tällä hetkellä paloja, jotka eivät tunnu osuvan paikoilleen kuin lasten leikki. Vaikka eipä se lasten leikkikään aina suju vaivattomasti. Tiedän, että minun tulee lakata pohtimasta liikaa lopputulosta ja luottaa siihen, että palaset loksahtavat juuri oikeille paikoille oikeaan aikaan ja lopputulos on sellainen kuin sen kuuluukin olla. Minun tulee elää ja nauttia tätä palaa elämästäni nyt. Nauttia väreistä, jotka tämä pala tuo elämääni.
 
Elämän palapeli onkin monenkirjava. Ja jos se joskus on valmis, voi pian huomata jonkin palan liikkuvan paikoiltaan. Elämän palapeli onkin jatkuvaa kokoamista – siksi siitä onkin syytä nauttia!
 
 
Elämän palapeli on monenkirjava, vaikka kuva onkin harmaa.
Välillä palat ovat hyvinkin sekaisin, mutta viimein kaikki ovat oikealla paikallaan.
 

perjantai 14. marraskuuta 2014

Parhaat kemut ikinä!

  
On pojan 7-vuotis syntymäpäivä. Kaverisynttärit. Koti on siivottu ja koristeltu teemaan sopivaksi. Eteinen on laitettu kutsuvaksi erilaisin koristein ja tietenkin siivoamalla omat vaatteet ja kengät sivuun. Kakku on leivottu ja koristeltu kauniiksi ajan henkeen sopivaksi pelihahmoksi. Yhdessä on leivottu myös pieniä karjalanpiirakoita ja suolaisia tikkuja, joita koristavat viinirypäleet. On hedelmälohkoja ja vihannestikkuja. Kattaus on viimeisen päälle suunniteltu. Pojat ovat pukeutuneet kauluspaidoin ja siskolla on uusi mekko. Hiukset ovat kammattu ja kasvot puhtaat. Ystävät saapuvat ja ojentavat sankarille lahjansa sanoen kohteliaasti onnittelunsa ja tervehtivät myös meitä vanhempia. Ruokapöydässä jokainen odottaa kohteliaasti vuoroaan, että saavat palan kakkua ja muita terveellisiä herkkuja. He keskustelevat sivistyneesti ja hillitysti kuin aikuisten juhlissa. Ja me vanhemmat hymyillemme vierestä kuinka ihania kavereita lapsillamme onkaan ja kuinka kohteliaita ja somia omat lapsemme ovatkaan. Syötyään juhlijat siirtyvät lasten huoneeseen leikkimään päivänsankarin saamilla uusilla kehittävillä leluillaan, vertailevat näiden ominaisuuksia ja istuvat lopuksi piirissä pikkulegoilla rakennellen, kun minä siivoan keittiön rauhassa juhlijoiden jäljiltä. Juhlat päättyvät ja jokainen vieras esittää kiitoksensa ja päivänsankari ystävällisesti ojentaa itsetekemänsä pienet muistot jokaiselle vieraalle kiitokseksi vierailusta.

Ja poks! Kupla puhkesi. Onko sinulla, jolla on rakkaita poikia perheessään, tällaisia kaverisynttäreitä? Niin, ei meilläkään. Meno pienten energisten poikien juhlissa näyttää äkkiseltään melko kaoottiselta. Kun tusina tällaisia elämän upeita versioita kokoontuu yhteen, voiko muuta odottaa kuin vauhtia, vaarallisia tilanteita ja ääntä. Ennen juhlia on sankarin täytynyt katsoa jo moneen kertaan kelloa: ”joko ne tulevat?!”. Odottavan aika on pitkä. Eikä asiaa auta, että ikkunoista seuraillessa usein joku ohikulkeva lapsi näyttää tutulle kaverille, ja toive vieraiden aikaisemmasta saapumisesta ei käy toteen. Viimein ovikello kuitenkin soi, ja mikä onni! kerralla saapuu useampi poika. Eteisessä käy kova puheensorina. Joku ei ehdi laittaa kenkiään edes eteiseen, sillä on niin kiire juhlimaan. Joku heittää takkinsa vain lattialle, sillä pitäähän lahja ehtiä antaa sankarille. Jokainen lapsi onnittelee sankaria. Jokainen omalla tavallaan. Joku kovaan ääneen heittämällä samalla jonkin koko porukkaa naurattavan vitsin, ja joku ohimennen huikkaamalla miehiseen tyyliin ”onnee sulle”. Ja sankari kiittää. Yhdessä lapset availevat lahjat pullonpyörityksellä sankarin kanssa. ”Ooh!” ”Wau!” ”Hei, toi on ihan huippu, mullaki on tollanen!” ”Kattokaa, tällä voi tehdä näin!” Kaikki yhdessä pienessä kassassa, kymmenkunta poikaa. Kenenkään lahjasta kukaan ei sano pahasti, kaikkia ihastellaan, kaikki ovat yhtä tärkeitä ja huippuja.

Ruokapöytään tämä jengi suorastaan ”rynnistää”. Volume on korkealla. Lapset ottavat lähes kaikkea mitä on tarjolla. Ne terveelliset jutut…niitä ei paljon kaivata näissä kemuissa. Toki jollekin maistuu viinirypäle niissä suolaisissa tikuissa, niitä pieniä karjalanpiirakoita ei edes viitsitty tällä kertaa leipoa. Muutama kokemus jo on ehtinyt karttua, onhan isoveljenkin kaverisynttäreitä ehditty jo muutama vuosi juhlia. Ja mitä on tuo liikehdintä, kun pitää kurotella ottamaan milloin popcornia tai kakkua lisää? Kuka siinä välittää, tippuuko jotain lattioille tai kaatuuko limpparit pöydälle. Jokainen juhlija kuitenkin muistaa kiittää, kun hänelle jotain tarjotaan. Sivusta seuraavana saattaisi näyttää myös, ettei pöydässä olevilla ole päätä eikä häntää jutuissa. Nauru raikaa. Joku putoaa tuoliltaankin, kun niin naurattaa. Vitsit. Ne kuuluvat tähän vaiheeseen. Toki aiheethan ovat kovin erilaisia mitkä meitä vanhempia ehkä naurattaisi, mutta se poikien ilo ja energia näitä kertoessa on täysin aitoa ja käsin kosketeltavaa. Välillä syntyy myös keskustelua tietyistä peleistä ja leikeistä. Tarkkaan seuratessa huomaa, että jutut etenevät täysin loogisesti ja jokainen ottaa osaa näihin tavalla tai toiselle. Ketään ei jätetä syrjään eikä kenenkään juttujaan aliarvioida. Juhlissa vallitsee vilpitön bilehenki. Joku toteaakin ”nää on parhaat kemut ikinä!”, toinen toki korjaa heti perään ”nää on synttärit!”. Tunnelma on täysin aitoa. Tällaista harvoin muodostuu aikuisten kemuissa, ainakaan Suomessa ilman alkoholia, ja ihan vain siksi, että on jonkun synttärit.

Lapset ovat täysin aitoja sanomisissaan ja tekemisissään. He ovat rehellisiä ja antavat palautetta suoraan. Kukaan ei jää lasten juhlissa huomiotta. Tämänkin lapset osaavat luonnostaan. Jokaisella on oma tärkeä roolinsa. Veljen kanssa sankarille kehkeytyy pieni riitä kesken kaiken, mutta hetkessä asia on sovittu ja juhlia jatketaan. Miten lohdullista on huomata, kuinka hyvin lapset osaavat olla tässä hetkessä ja nauttia siitä mitä on. He eivät murehdi tulevasta, kaatuneista limppareista tai menneestä erimielisyydestä. He vain ovat ja iloitsevat siitä mitä siinä hetkessä on.

Lasten juhlat ovat täynnä sosiaalisuutta, sisältöä ja meininkiä. Olen monesti ennenkin ajatellut, huomannut ja todennut, kuinka paljon lapset meitä aikuisia kasvattavat ja herättelevät tähän hetkeen. Mitä enemmän koetamme rajoittaa ja kontrolloida heitä, sitä enemmän he ehkä koettavat meille näyttää tavalla tai toisella mikä milloinkin on olleellisinta ja tärkeintä. Ihan vain olemalla läsnä ja seuraamalla lapsia, voi oppia enemmän mitä koskaan olisi voinut kuvitella. Mitkään juhlat eivät jatku ikuisesti, eivätkä lapset ole ikuisesti pieniä. Vain pienen hetken he ovat meillä lainassa. Sen hetken me voimme hyödyntää oppimalla heiltä, mutta samalla tukea heidän kasvuaan kohti elämän haasteita vain olemalla läsnä ja paikalla silloin kun he meitä tarvitsevat. Elämään hekin suuntaavat ja sinne heidät on tarkoitettukin. Ja siellä he ovatkin, joka ikinen hetki. 
 
Niin ne nämäkin kemut päättyivät. Koti oli juhlien jälkeen, kuten kuuluukin, sekaisin. Onneksi ei tullut etukäteen siivottua. Päänsärkyä olisi saanut, jos olisi tätä joukkoa koettanut rajoittaa johonkin muottiin, mihin he eivät omasta mielestään kuuluneet. Kaikesta liikehdinnästä, äänestä ja vauhdista huolimatta he kuitenkin olivat kohteliaita, ystävällisiä, kiitollisia, iloisia ja onnellisia, ja mikä on sen tärkeämpää!
 

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Sanomaa sanoissa



Olen pienestä tytöstä asti kirjoittanut. Ensimmäisen päiväkirjan pitämisen aloitin jo heti ensimmäisellä luokalla opittuani kirjoittamaan. Joskus kirjoittamisessa oli pitkiä taukoja, joskus vuosiakin, jolloin kirjoittelin vain satunnaisesti. Joskus taas kirjoitin lähes päivittäin ja tekstiä syntyi sivutolkulla. Nuoruuden myllerryksissä löysin kirjoittamisesta kanavan avata ja selkiyttää ajatuksiani ja kokemuksiani. Opiskeluvuosina kirjoittaminen kuitenkin jäi. Ehkä kaikki opiskelutehtävät veivät kirjoitusinnostuksen tai ehkä tiedostamattani unohdin itseni enkä tästä syystä myöskään kirjoittanut.

Opiskeluiden jälkeen työelämä imi, enkä vieläkään kirjoitellut muuta kuin joskus kalenterin reunoihin tai joskus joihinkin irtopapereihin, jos oli jotain suurempaa elämässäni meneillään. Mutta esikoistani odottaessa aloin kirjoittaa raskausajan tuntemuksia, ja siitä se sitten taas lähti, yli yhdeksän vuotta sitten. Kirjoittamisesta tuli minulle uudelleen kanava purkaa omia tuntojani ja selkeyttää ajatuksiani. Kirjoitin niin ilosta kuin surusta, vihasta ja onnesta, purin papereille paljon pahaa ja kyyneleitä, kuin myös paljon kaunista ja rakkautta. Olen aina nauttinut kirjoittamisesta. Usein näitä blogitekstejäkin kirjoittaessa koen ihanan flow- fiiliksen, kun annan sormien vain liikkua näppäimistöllä ja ajatusten virrata.

Ilmoittauduin viime kuussa Katri Syvärisen pitämälle intuitiivisen kirjoittamisen kurssille Linjassa itsesi kanssa. Tämän kurssin aikana olen käynyt läpi muun muassa arvojani ja omia vahvuuksiani. Olen saanut pohtia kuka minä oikeasti olen ja mitä minä haluan elämältäni ja onko elämäni minun näköistä niissä ympäristöissä, joissa olen ja vaikutan ja mikä on minun syvin elämäntarkoitukseni. Tämä on ollut erittäin antoisa ja avartava prosessi omaan itseen. Useamman vuoden painiskelin itseni kanssa kysymyksissä mitä minä haluan ja kuka minä olen, ja oikeastaan löysinkin näihin jo vastaukset. Olen tutkinut ja pohtinut omaa elämääni pintaa syvemmältä ja kuorinut itseäni kerros kerrokselta. Olen harjoitellut läsnäoloa tässä hetkessä, olen oppinut paljon uusia puolia itsestäni ja löytänyt vahvuuksia ja voimavaroja, joita en ole ymmärtänyt aina käyttääkään. En kuitenkaan osannut ajatella, että minä ja kynä voisimme olla ”yhtä”, en osannut ajatella kuinka syvälle omalle sieluuni voisinkaan matkata kirjoittamalla. Enkä todella osannut aavistaa miten paljon kirjoitan ja miten paljon painavaa, syvällistä asiaa voisin itsestäni kirjoittaa ja ihan vain minulle itselleni. Olen tehnyt oivalluksia oman käyttäytymiseni suhteen tietyissä ympäristöissä. Olen saanut vetää linjaa oman elämäni, ajatusteni ja tekemisteni suhteen. Olen saavuttanut jotain todella syvää, kaunista ja ihanaa. Jotain mistä en koskaan halua luopua. Olen löytänyt kanavan aitoon minään ja se on ollut minulla aina läsnä, en vain ole tätä ymmärtänyt, huomannut tai huomioinut. Olen löytänyt minuuteni ilman rooleja. Mieleni on kirkastunut entisestään ja minun sieluni on vapautunut eloon.





Intuitiivinen kirjoittaminen on vapaasti virtaavaa kirjoittamista, jossa kirjoittaja purkaa ajatuksiaan, tuntojaan ja kokemuksiaan. Kirjoittaessa voi alitajuiset tiedot nousta tietoisuuteen. Mikäli elämässä on meneillään jotain tapahtumia ja kokemuksia, jotka herättävät kysymyksiä, voi näitä purkaa myös kirjoittamalla samoin kuin menneitä tapahtumia. Vapaasti kirjoittaminen voi myös vapauttaa luovuuden ja kuten minulla kävi, voi päästä käsiksi omaan sisäiseen ääneen. Ääneen, joka ei tunne rooleja. Ääneen, joka kertoo totuuden, jos vain uskaltaa olla rehellinen itselleen. Olen joskus aiemmin kirjoittanut aamuisin intuitiivista vapaata tekstiä, niin sanottuja "aamusivuja", jolloin alitajunta tuottaa mielen hälinän takaa ajatuksia, joita ei muuten välttämättä kuule egon kamppaillessa omassa "tärkeässä" roolissaan. Mutta nyt tällä kirjoittamiskurssilla piti kirjoittaa annetusta aiheesta intuitiivisesti, systemaattisesti edeten. Ihana kurssi. Suosittelen lämpimästi kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille, innostuneille ja muuten vain, jotka haluavat itseensä tutustua.

Nyt ajattelen, etten koskaan lakkaa kirjoittamasta. Toki kokemuksesta tiedän, ettei koskaan pitäisi sanoa, ei koskaan. Mutta tämä kirjoittamisprosessi on avannut silmäni vielä enemmän auki mitä ne ovat koskaan olleet, olen tuntenut sanojen sanoman varpaideni päissä saakka. Olen tuntenut ihanan kihelmöinnin sormissani kirjoittaessani ja olen saanut iloita itsestäni. Ihanaaaaa! Tämä kurssi on nyt loppusuoralla. Hetken koin haikeutta ajatellessani tämän loppuvan, sitä ettei minulle enää aamuisin tule uusia kysymyksiä pohdittavaksi ja kirjoitettavaksi. Mutta toisaalta, en tarvitse kenenkään lupaa kirjoittamiseen, enkä tarvitse ketään ulkopuolista minua ohjeistamaan. Minä osaan kirjoittaa, minä tiedän reitin itseeni, minä haluan, pystyn ja voin. Vaikka joka päivä!


Olen todella kiitollinen tästä.
Tunnen ilon kuplivan sisälläni.
Tuntuu kuin kirjoittamisessa olisi taikaa.


Näissä tunnelmissa hyvää yötä ja iloa alkavaan viikkoosi!

 

Ps. Sain joku aika sitten yhteydenoton terveysportaalilta, joka ylläpitää terveyskeskus.fi sivustoja ja he halusivat liittää blogini heidän hyvinvointisivustolleen. Löydät blogini nyt myös sieltä. Siellä on äänestys meneillään blogeista, joten käyhän äänestämässä.

 

tiistai 4. marraskuuta 2014

Kaikki samalla viivalla



Olen käynyt koko syksyn säännöllisesti joogaamassa, kuten jo aiemmin syksyllä postasinkin aiheesta, ja tämä on kyllä tehnyt hyvää minun keholleni ja mielelleni. Odotan jo usein perjantaita, sillä tuo on minun joogapäiväni. Monet muutkin samassa joogassa käyvät taitavat odottaa tuota tuntia. Perjantain alkuilta on monelle keino tyhjentää työviikon paineet ja kireydet pois kehosta ja nollata mieli viikonloppuun. Salissa vallitsee aina ihana rauha ja levollisuus. Ohjaajan seesteinen olemus saa rauhan tarttumaan kaikkiin salissa oleviin.

Nyt on kuitenkin käynyt niin, että joogaohjaaja on myöhästynyt jonkin verran kahdelta viime kerralta. Ensimmäisellä kerralla, kun olimme hetken malttamattomina joogamatoillamme odottaneet meille kerrottiin, että ohjaaja myöhästyy hieman ja että voimme aloittaa omatoimisesti jo hengittelemään. Ja mitä mielenkiintoista salissa tapahtuikaan. Osa teki työtä käskettyä, asettui matollensa tuttuun alkuasentoon hengittelemään silmät kiinni rauhassa ja osa alkoi supista. Pian supina kasvoi ja lisääntyi. Useampi oli yhtynyt ensimmäisen supisijan kanssa samaan mielipiteeseen, joka oli: meidän pitäisi saada rahat takaisin tästä kerrasta tai vähintäänkin yksi ilmainen kerta, koska tuntia on kohta niin vähän jäljellä. Jotkut supisijat alkoivat korottaa ääntään niin, että niiden, jotka koettivat rauhassa hengitellä, mieli alkoi poukkoilla muualle rauhasta, ainakin minulla kävi näin. En voinut tai malttanut olla kuuntelematta mitä supisijat puhuivat nyt jo tavalliseen ääneen. Puhe kiersi kehää muun muassa siitä miksi ohjaaja mahdollisesti oli myöhässä, kuinka myöhästyminen pitäisi meille korvata, ja kuinka tällaista ei saisi tapahtua ja eihän tuntia voisi jatkaa toisestakaan päästä. Osa porukasta oli hyvin vakuuttuneita tästä ja sitä mieltä, että sanovat heti ohjaajalle, kun tämä saapuu miten asian laita nyt on. Ja ohjaaja saapuu. Tyynenä kuten ennenkin hän istuu salin eteen tutulle paikallensa, katsoo kelloa ja sanoo: ”Olen pahoillani”. Hän oli 15 minuuttia myöhässä. Hetken tauko ja hän jatkaa: ”Mitä olette tehneet?”. Nyt ensimmäinen supisija aloittaa: ”Ei me kyllä mitään ole osattu tehdä, tämä on kyllä tosi harmi, että on näin vähän aikaa enää jäljellä”. Hän olisi varmasti jatkanut puhettaa, mutta ei kyennut, sillä ohjaaja katsoi häntä syvälle silmiin ja totesi yhtä tyynenä kuten ennenkin ”Hmm. Aloitetaan sitten, onko kysymyksiä?”. Ja kaikki salissa olivat hiljaa ja tunti alkoi. Tunnin jälkeen pukuhuoneessa kukaan ei ottanut puheeksi ohjaajan myöhästymistä. Hyvä 45 minuuttinen oli silti, vaikka alku viivvästyi.

Viime viikolla tämä toistui. Olemme salissa eikä ohjaajaa näy. Osa aloittaa jälleen heti omatoimisesti hengittelemään ja tekemään alkuasentoa. Sama supisija porukka kuin edelliselläkin kerralla aloittaa samantyylisen negatiivisen puheen. Tällä kertaa päätän, etten kuuntele heitä yhtään. Antaa heidän olla. Ohjaaja tulee nyt ehkä 12–13 minuuttia myöhässä. Omalla seesteisellä tyylillään menee eteen omalle paikalleen, istuutuu alas ja koko olemus huokuu nöyryyttä. ”Olen syvästi pahoillani”, hän sanoo. Hetken tauko ja hiljaisuus. ”En pystynyt tulemaan aiemmin, saatte näistä kahdesta myöhästymisestä yhden ilmaisen kerran.” Ei muuta. Ja tunti alkaa. Tunnin päätyttyä pukuhuoneessa käy kova arvostelu ja arviointi tuota ihmistä kohtaan. "Miksi hän ei voinut ilmoittaa etukäteen myöhästymisestään", "miehet ovat tuollaisia" (ohjaaja on siis mies), "ei tarvitse edes selittää", "ihan käsittämätöntä" ym. ym. En ottanut osaa tuohon keskusteluun. Päinvastoin harmittelin, etten osannut sanoa siinä tilanteessa ääneen, ketä me olemme arvostelemaan.

Loppu viimein kuka tahansa meistä voi myöhästyä, erehtyä tai pudota suohon. Kuka tahansa meistä voi haluta joskus vajota maan alle, tuntea häpeää, kipua ja tuskaa. Kuka tahansa meistä voi joutua elämän riepoteltavaksi, joskus pienempien joskus suurempien tuulten keskelle. Joskus elämän juna vie niin vauhdilla eteenpäin, ettei kaikkeen ehdi keskittyä samalla lailla mitä ennen. Onnen huuma vie mennessään. Kukaan meistä ei ole kaiken aikaa tasapainossa ja elämässä tulee milloin minkäkin laisia asioita vastaan. Bussi ei kulje, lompakko jää kotiin, lapset ovat sairaana, puoliso sanoo jättävänsä, tulee hylätty juuri tärkeimmästä tentistä tai ei saa toivomaansa työtä mitä on halunnut jo kauan. Milloin mikäkin tilanne tai asia saa erilaisia tunteita pintaan, herättää ajatuksia ja vaikuttaa käyttätymiseen.

Jokaisella on takanaan liuta erilaisia elämänkokemuksia. Jokainen on myös tällä hetkellä erilaisessa vaiheessa omassa elämässään ja kasvussaan ihmisenä. Jokainen elää omaa elämäänsä niillä resursseilla, joita omaa ja omistaa. En sano, että toisten käyttäytymistä ja mielipiteitä tarvitsee aina hyväksyä, mutta näiden ei tarvitse antaa vaikuttaa omiin mielipiteisiin tai omaan käyttäytymiseen. Toisia henkilöitä ja heidän sanomisiaan voi kuitenkin aina arvostaa. Eikö vain?

Arvostelun ja tuomitsemisen sijaan tarvitsemme oikeaa myötätuntoa. Tarvitsemme rauhaa ja hengähdyshetkiä itse kukin, jokainen, jotta voimme pysähtyä ennen kuin toimimme tai sanomme toiselle loukkaavasti. Voimme pysähtyä kuuntelemaan toista mitä tuo oikeasti sanoo, voimme ymmärtää ja olla läsnä sekä kysyä arvailujen sijaan. Jos käy kiivaana taistoon ja julistaa omaa mielipidettään kuin ainoaa totuutta, ei välttämättä saavuta kovin hedelmällistä lopputulosta. Luulenkin, että hiljempaa lähestymällä ja myötätunnolla voikin saavuttaa suurempia tuloksia. Ja toisaalta, kun arvostaa itse itseään, voi  arvostaa toisiakin sellaisina kuin he ovat.




Hymyn täyteistä päivää sinulle!

 

lauantai 1. marraskuuta 2014

Kenen vastuu?


Puhuin taannoin erään ensihoitajan kanssa, joka kertoi minua hieman hämmästyttävän asian. Asian, joka ei hänelle kuitenkaan ollut hämmästyttävä, vaan osa hänen tavallista työvuoroa. Hän kertoi kuinka joku ihminen oli soittanut hätäkeskukseen tarvitakseen ambulanssia kipujensa vuoksi. Ambulanssi oli kiitänyt paikalle pillit vinkuen. Ensihoitajat olivat tehneet hänelle kaikki tarvittavat tutkimukset ja todenneet, ettei tällä henkilöllä ollut nyt mitään akuuttia päivystysluonteista avun tarvetta, joka edellyttäisi ambulanssilla viemistä sairaalaan. He antoivat henkilölle ohjeeksi varata aikaa omalle lääkärille. Henkilö oli voimakkaasti kiivastunut, ja muutaman voimasanan saattelemana todennut ”ottatteko te saa:na vastuun tästä?!”. En ota kantaa, enkä pohdi nyt miksi tuo ihminen ylipäätänsä oli soittanut itselleen apua, ja olisiko hän tarvinnut ehkä jotain muunlaista apua, mutta jäin miettimään tuota vastuu juttua.

Kenellä nimittäin on vastuu ihmisestä itsestään? Miksi ajattelemme, että joku muu on vastuussa meistä aikuisista ihmisistä tai meidän hyvinvoinnista? Tässä tapauksessa ensihoitajat vastaavat tehdystä työstä, mutta eiväthän he ole vastuussa ihmisestä itsestään. Sama ilmiöhän näkyy monessa muussakin. Ihminen käy lääkärillä. Lääkäri määrää antibioottikuurin poskiontelotulehdukseen. Lääkäri vastaa vain itse taudista ja siihen määräämästään lääkkeestä. Ihmisellä itsellään on vastuu käyttää lääkkeitä oikein, levätä ja hoitaa itseään. Tai henkilö käy terapeutin luona. Terapeutti voi vain kuunnella ja auttaa ihmistä itseään oivaltamaan tekemään siirtoja elämänsä suhteen. Ihminen vastaa kuitenkin itse valinnoistaan mitä elämässään tekee. Hän itse päättää mitä elämällään tekee. Tätä eivät tee lääkärit, terapeutit, opettajat, eivätkä mitkään muutkaan gurut. Ihmisellä itsellään on vastuu omasta elämästään, ihminen itse tekee omat valinnat oman elämänsä suhteen ja oman hyvinvointinsa suhteen. Epätyydyttävässä parisuhteessakin saatetaan ajatella, että kunhan tuo toinen tekee sitä tai tätä, tai lopettaa sen tai tämän tekemisen niin sitten olen onnellinen. Mutta todellisuudessa eihän kukaan toinen ole vastuussa ihmisen itsensä onnesta. Jokaisella on vastuu itsestään, niin omasta hyvinvoinnistaan, kuin onnestaan, kaikesta. Jokainen voi kuitenkin saada tukea rinnalla kulkevilta ihmisiltä ja pitää saadakin. Ideoita ja oivalluksiakin toiset ihmiset usein antavat. Mutta viime kädessä jokainen valitsee jokaisen askeleensa itse, jokaisen sanansa ja jopa ajatuksensa. Niin kyllä, uskon, että ajatuksiinsakin voi jokainen itse vaikuttaa.

Mutta miksi emme uskalla ottaa vastuuta itsestämme? Miksi vastuu pitäisi siirtää jollekin muulle, kuten niille ensihoitajille? Onko vastuunsiirto pakoa itsestä? Kun siirretään katse muualle, ei tarvitse nähdä sitä omaa itseä, ei uskalleta kohdata omaa todellisuutta. Vai onko tämä omaa avuttomuutta? Onko se sitä, ettei ole tullut nähdyksi omana itsenään? Onko oma itse jäänyt jonkun tai jonkin varjoon? Onko omassa menneisyydessä asioita, joita ei ole uskaltanut kohdata, jolloin on suojannut itsensä niin, ettei muutkaan puolet ole pääseet esiin? Onko oma syvin persoona on piilotettu? Vai miksi emme ota vastuuta itsestämme?

Kävin aivan huikean upean keskustelun 9-vuotiaan poikani kanssa vastuun kantamisesta. Kysyin nimittäin häneltä tätä tekstiä kirjoittaessani, mitä hän ajattelee vastuun olevan ja tarvitseeko lapsen kantaa vastuuta. Hän jäi miettimään asiaa, kurtisti otsaansa ja katsoi pitkään ja hartaasti ikkunasta pihalle. ”No se vähän riippuu... ei pienten tarvi mitään vastuuta ottaa, mut sit koulussa ja vaikka 10 tai 11-vuotiaana voi ottaa vastuuta omista tavaroistaan, repusta ja sillein”. Sitten hän piti pienen tauon, "mutta kyllähän jo ihan pienetkin valitsevat itse omat leikkinsä ja niinku mä sit mun kaverit, koska oon kenenki kaa". Niin, kaikki kirkastui minulle tässä hetkessä. Kaikki oleellinen oli tässä. Ei lapsena kuulukaan olla vastuussa mistään, vanhemmat kantavat vastuun. Vähitellen tämä siirtyy lapselle huomaamatta pienissä asioissa, takana on kuitenkin koko ajan vanhempien vankkumaton rakkaus ja takuu siitä, että vaikka epäonnistuisi on hyväksytty ja rakastettu. Lapsi on aito syvin oma itsensä, joka hetki. Hänen ei ole tarvinnut suojata omaa itseään, mikäli tähän ei ole ollut tarvetta ja tällöin hän valitsee koko ajan itselleen mieluisia asioita (tai ainakin haluaa valita, joskus tietty me vanhemmat saatamme ja joudumme olemaan joidenkin valintojen esteenä). Mikäli matkalla tapahtuu jotain mikä ei ole ihmiselle itselleen hyväksi sitä suojautuu ja pakenee itsestä. Ympärille kehittyy alkaa kehittyä valeminä. Tämä valeminä ei voi ottaakaan vastuuta itsestään, eihän se ole se minuuden ydin. Silloin on toiminut jonkun toisen halujen, mielipiteen, asioiden tai tekojen johdosta tavalla tai toisella. Tällöin sitä odottaakin ohjeita ja neuvoja muilta ja sitä, että joku muu ottaa vastuun. Tällöin ei myöskään osaa valita omaa itseään ajatellen.





Jokaisella meistä on oma elämä ja omat ratkaisut. Jokainen valitsee itse meneekö hissillä ylös vai alas. Tekemiset ja tekemättä jättämiset voi tietää parhaiten vain jokainen itse, mikä itselle on parasta. Ei kukaan muu. Elämä on jokaisella oma ja koostuu jokaisen omista valinnoista. Hyvinvointi puolestaan koostuu näistä valinnoista. Kannattaa siis miettiä miten ja mitä valitsee.
 
 
Hyvää alkanutta marraskuuta sinulle!