Etusivu

tiistai 28. lokakuuta 2014

Haastan sinut treffeille!


Muistatko tai tiedätkö sen tunteen, kun vatsan pohjaa kihelmöi, vaatteet on tullut vaihdettua useampaan kertaan, ripsivärit on laitettu ja vielä äkkiä huulikiiltoa lisää ennen lähtöä? On treffit, ne ensimmäiset tämän henkilön kanssa. Sisimmässä kuultaa toive, olisiko tämä Se Oikea, jonka kanssa jakaa elämä.

Nyt minä haastan sinut treffeille! Itselläni tuosta viime treffeillä olo kerrasta on vierähtänyt melkoinen tovi, enkä tiedä onnistuisinko saamaan tuota ensitreffien  kaltaista fiilistä, vaikka nyt mieheni kanssa treffeille lähtisinkin. Mutta ajattelinkin nyt haastaa sinut kuin myös itsenikin treffeille sen maailman tärkeimmän ihmisen kanssa, sen kanssa, johon sinulla ja minulla on pisin suhde, nimittäin oman itsesi kanssa!

Arjen pyörteissä voi olla hetkiä, jolloin miettii missä minä oikeasti olen ja mitä minä oikeasti haluan ja haluanko edes tällaista elämää. Arki voi syystä jos toisestakin helposti puuroutua. Itsensä voi kadottaa hoitaessa muita, painaessa pitkää työpäivää vapaa-ajan ollessa kortilla, ongelmia saattaa ilmaantua jatkuvasti, kun edellistäkään ei ole vielä kunnolla saanut selvitettyä, omalle itselle ei tunnu olevan aikaa. Joskus voi tuntua, että tämä maailma suorastaan hukuttaa meidät, lyö suuret aallot suoraan vasten kasvoja, imee voimat niin ettei, ettei rantaa pian enää näy.

Me olemmekin monesti hukassa nimenomaan itseltämme. Sisäistä tyhjyyttä koetetaan helposti paikata tekemisen kautta. Aina tulisi jaksaa, jaksaa ja jaksaa. Tehdä lisää ja suoriutua mahdollisimman nopeasti kaikista eteentulevista asioista. Usein paljon tekevä ihminen saakin osakseen huomiota ja ehkä kaipaamaansa ihailua. Tämä ei kuitenkaan tuo sitä syvää ja pysyvää arvostuksen ja rakkauden tunnetta, vaan päinvastoin, viime kädessä se voi viedä vain syvemmälle suorittamiseen ja ihminen joutuu jatkuvasti venymään omien voimien äärirajoille asti. Haastavaksi itsensä kohtaamisen tekeekin juuri se, että elämme monesti taukoamattoman hälinän ja ulkopuolisten ärsykkeiden keskellä. Ainakin omalla kohdallani olen tämän todennut olevan näin. Jatkuva melu ja ulkopuolelta tulevat ärsykkeet saattavat pitkään jatkuessaan hukuttaa minun sisäisen ääneni ja voimani ellen tähän tietoisesti kiinnitä huomiota.

Tärkeää onkin välillä pysäyttää tekeminen ja kääntää katse omaan itseen, sisäänpäin. Unohtaa kaikki suorittaminen ja yrittäminen. Kaikki ylimääräiset kerrokset on hyvä kuoria hiljalleen pois. Olemalla rehellinen itselleen ei enää tarvitse titteleitä tai ulkopuolista ihailua kokeakseen itsensä rakastamisen arvoiseksi, arvokkaaksi ihmiseksi. Tällöin elämää ei tarvitse suorittaa. Tällöin kykenee ehkä paremmin keskittymään myös siihen hyvään mitä omassa elämässä jo on, eikä negatiiviset asiat vie kaikkea energiaa. Ehkä tällöin tästä harmaasta syyssäästä huolimatta voi löytää valon ja ilon lähteitä. Oma itse onkin kaikista tärkein ja pisin suhde meillä jokaisella ikinä! Myös sen kanssa tulee viettää aikaa, laatuaikaa!

Tätä minä haastan sinut etsimään treffeillä itsesi kanssa, pysähtymään, kääntämään katseen sinuun itseesi, sisimpääsi! Voit saavuttaa tätä miettimällä rauhassa mistä nautit ja mistä pidät. Järjestä siihen aikaa, näe itsesti eteen vaivaa, koska olet sen arvoinen. Hemmottele itseäsi kunnolla ja osoita sinulle olevasi tärkeä. Tee sitä, mikä sinusta tuntuu hyvälle. 
 
Minun treffeillä... tahtoisin olla ihan yksin melko pitkän aikaa (minulle ylellisyyttä), lukea tai kirjoittaa, levätä. Hiljaisuuden ja itseni kuuntelemisen jälkeen tahtoisin ehkä hemmotella itseäni kasvohoidolla tms. ja käydä ehkä kirjaostoksilla. On toisaalta jännittävää miettiä mitä haluan nyt tehdä ja minne mennä.
 
Siis treffeille jokainen! Elämästä nauttimaan! Tiedä vaikka saisi tuon ihanan ensitreffien kaltaisen vatsan kihelmöinnin aikaiseksi nyt siitä, että on niin mukavaa viettää itsensä kanssa aikaa.
 
Nautinnollista aikaa sinulle itsesi kanssa!

perjantai 24. lokakuuta 2014

Valmiit, paikoillanne, hep!



Viikko on vierähtänyt jo loppua kohti. Ja mitä minä olen tehnyt? Mitään en ole ehtinyt kirjoitella tänne blogiini.  Mutta vaikka en blogiini olekaan kirjoittanut, niin paljon olen  muuten saanut asiaa paperille (intuitiivista kirjoittamista) ja päästänyt irti omista uskomuksistani. Ja huomaatteko? Bannerinkin olen saanut viimein tehtyä, hyvä minä! Irrottauduin nimittäin yhdestä kahlitsevasta uskomuksestani.

Minun uskomukseni on ollut, en ole hyvä tietokoneiden kanssa, enkä ole niistä kiinnostunut. Tarkat lukijat ovat saattaneet tämän havaitakin, eikä ehkä ole tarvinnut olla edes kovin tarkka. En siis ole viitsinyt tuhlata paljon aikaani tähän, sillä ajatukseni on ollut, etten todennäköisesti onnistu tai minulta kuluu tuhottoman paljon aikaa tai menetän hermoni ym. Näin on ehkä joskus käynyt (peräisin ehkä jonkin koulutuksen tietotekniikan tunnilta), josta minulle on jäänyt mieleeni kummittelemaan tuo ajatus. Tuosta pienestä ajatuksesta on sitten myöhemmin ehtinyt tänä tietotekniikan aikakautena kasvaa suurempi peikko, jota olen enempi ja vähempi kartellut. Niin... ja tiedän pienet koululaisenikin ovat jo joissain asioissa viisaampia kuin minä näiden teknisten vempaiden kanssa. Mutta, mitä oivalsinkaan! Välttelen kaikenlaisia tietotekniikkaa vaativia asioita siitä syystä, että tuo ajatukseni  oli muuttunut uskomuksekseni. Ja mitä tuo uskomus minussa sai aikaan? Jätin tekemättä asioita, siirsin puuhia muille, haavelin (ja haaveilen kyllä edelleenkin) asioista (kuten tulevista omista kotisivuistani), mutta en tee mitää niiden eteen, muuta kuin ajattelen. No niinpä otin itseäni niskasta kiinni ja eilen aloitin tekemällä tähän blogiini bannerin. Ja voi! Sehän olikin ihanaa ja hauskaa! Joten anteeksi kaikille teille, jotka eilen päivällä ja tänäänkin kävitte blogistani luettavaa katsomassa ja koittekin ehkä oudolta tuntuvia tuntemuksia, minun leikitellessäni erilaisilla banneri vaihtoehdoilla. Tämän teko ei ollut vaikeaa, ei työlästä, aikaakaan ei kulunut kuin kuopuksen päiväunien verran, en tarvinnut apua ja kaikki sujui. Mitä siis opin? Uskomukset estävät meitä elämästä ja kokemasta vapautta elämästämme. Uskomukset rajoittavat tekemisiämme.
 
Mutta mitä nuo uskomukset oikeastaan ovat? Ne ovat eräänlaisia ennakkokäsityksiä tai ehkä sääntöjä, joita meillä on itsestämme. Ne ovat usein tiedostamattomia ajatuksia, joita pidämme tosina, vaikka ne oikeasti eivät sitä välttämättä olekaan. Uskomuksilla on taipumus toimia itseään toteuttavina ennusteina. Positiiviset ennusteet tuottavat positiivisia tuloksia ja negatiiviset puolestaan negatiivisia, kuten minulla kävi tämän tietokoneasian kanssa. Ajattelin, etten ole hyvä, en kuitenkaan todennäköisesti onnistu, joten tämä ajatus toi mukanaan negatiivisuutta siinä muodossa, etten edes yrittänyt. Tällaisista rajoittavista uskomuksista on kuitenkin viisasta päästä eroon, jos haluaa vapauttaa omaa ajatteluaan ja elämäänsä. Usein onkin viisasta kysyä itseltään onko ajatukseni totta ja mistä tämä on peräisin. 
 
Uskomukset voivat myös olla yleistyksiä siitä, miten asiat ovat "aina" olleet tai eivät "koskaan" ole olleet. Mutta kuten tiedämme, elämä muuttuu ja me ihmisinä sen mukana, "koskaan" ja "aina" ajatukset voivat olla hyvinkin tuhoisia oman kasvumme kannalta. Toisaalta myös eräälainen "jossittelu" vie pohjan kaikelta kasvulta ja muutokselta parempaan. Saatamme ajatella, että "jos" vuonna sitä ja tätä olisinkin valinnut sen toisen työpaikan tai olisimmekin jättäneet muuttamatta tai "jos" olisinkin tehnyt sitä tai tätä. Jossittelussa vellomisella ei asioita muuteta, vaan ainoastaan sillä, että tässä hetkessä juuri nyt tekee erilaisia valintoja mitä aiemmin.
 
Uskomukset eivät harmi kyllä taida kadota minnekään, ellei niille tietoisesti anna lähtöpasseja. Tämä tarkoittaa sitä, että ensin täytyy tulla tietoiseksi omista uskomuksistaan. Negatiiviset uskomukset saattavat tulla melko syvältäkin ja silloin ne ovat myös syvään juurtuneita. Mutta syvältäkin voi kaivaa, ja saada juuret irtoamaan ja vapauttaa itsensä ja ajattelunsa tähän hetkeen ja siihen, että voi ja pystyy!

Negatiivisia uskomuksia voivat olla esimerkiksi:

Minä en koskaan onnistu.

En ole riittävästi koulutettu.

Ei siitä kuitenkaan mitään tule.

Minun on pakko jaksaa yksin.

Kaikki suhteeni epäonnistuvat aina.


Mitä jos ajatteleekin:

Minä osaan!

Minä pystyn!

Minä onnistun ja minulla on lupa erehtyä ja yrittää uudelleen.

Minä voin pyytää apua. Minun ei tarvitse jaksaa yksin.

Rakastan ja voin suunnata joka hetki kohti onnellisuutta.


Huomaatko eron? Positiiviset uskomukset luovat onnistumisen tunnetta, jo ennen kuin on edes mitään tehnyt. Joten, oletko valmiina? Ole hetki paikoillasi. Tutustu uskomuksiisi, päästä irti niistä mitä et tarvitse ja mitkä sinua kahlitsevat ja sitten... hep! Anna mennä!

Ihanaa viikonloppua sinulle!


sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Suloinen sadesunnuntai


Meillä oli tänään hidas päivä. Ihana sellainen. Suorastaan suloinen. Kenelläkään meistä ei ollut mitään menoa tai sovittua. Kaikkesta olemisesta ja tekemisestä heijastui kiireettömyys. Lapsemme saivat haahuilla koko päivän aivan kuten tahtoivat, suurimman osan ajastaan he rakentelivat legoilla. Nautimme kaikki vain olemisesta. Pelaillimme koko perheen voimin esikoisemme syntymäpäivälahjaksi saatua etsivälautapeliä (tai no kuopuksemme antoi tähän vain oman nappuloiden sekoitteluapunsa ja oman jännitysefektinsä keräilemällä milloin kenenkin pelinappuloita ym.). Minä uppouduin pitkäksi aikaa kirjoittamaan. Olen ilmoittautunut intuitiivisen kirjoittamisen verkkokurssille, josta saan kirjoitustehtäviä aina joka toinen päivä. Tänään sitten "unohduinkin" kirjoittamaan, niin että käsi oli väsyä. Ihanaa oli kyllä! Olimme sopineet jo etukäteen, että tämä on päivä, jolloin emme tee mitään, fiilistelemme vain kotona ja mikä ihana sadesää tälle päivälle osuikin! Tällaiset päivät ovat arjen henkireikiä.
 
Mieheni oli pari viikkoa töidensä puolesta pois kotoa, joten tänään lapsemme ehtivät rauhassa kertoa kaiiiikki kuulumisensakin. Ja minä tietenkin iloitsin, että on taas kaksi aikuista arkea jakamassa. Toki kahdessa viikossa sana "äiti" ehtii syöpyä lasten mieliin niin syvälle, että kaikkeen tekemiseen, kysymiseen, haluamiseen, kertomiseen, kiittämiseen, avun tarpeeseen ym. kutsutaan äiti, vaikka se toinenkin vanhempi on kotona ja vierellä. No tämä palautuu taas ennalleen arjen mukana.
 
Koululaistemme syysloma loppuu  täällä tänään ja huomenna alkaa jälleen arki. Olemme saaneet viikon ajan nauttia hitaista aamuista ja aamupaloista, minäkin olen nukkunut yhtä pitkään kuin lapset. Olemme ehtineet nähdä kauempana asuvia ystäviämme ja lukea paljon kirjoja. Tauot arjesta ovat kyllä tervetulleita välillä. Onnea on lomat ja hitaat päivät. Näillä jaksaa taas.

 

torstai 16. lokakuuta 2014

Kuka kasvattaa ja ketä?


Kasvatuksesta:
 
Onko kasvatus sitä,
että me pyrimme tekemään lapsista sellaisia
kuin itse halusimme olla?
Onko heidän tehtävänsä tavoittaa se,
missä me emme onnistuneet?
Tulisiko heidän ajatella
niin kuin me ajattelemme
ja uskoa siihen mihin me uskomme?
Vai tulisiko meidän auttaa heitä
tulemaan sellaisiksi kuin heidät on tarkoitettu?
Tulisiko meidän pikemminkin rakastaa heitä sellaisina kuin he ovat,
olla kiinnostuneita siitä miten he ajattelevat
ja mitä he tekevät,
ja auttaa heitä näin tulemaan terveiksi ja onnellisiksi?
Ja eikö ole niin että me opimme lapsiltamme
vähintään yhtä paljon kuin he oppivat meiltä?
Minkälaista on oikeanlainen rakastava läsnäolo,
jonka me voimme tarjota lapsillemme,
sellainen joka tekee heidät
ja meidät onnellisiksi? 


 -Taavi Kassila-
 
 
Bongasin tämän ajatelman eräästä blogista (kiitos vain Heli!).
 
Ajattelen, että jokaisella on oikeus syntyä  ja elää omana itsenään, turvassa, hyväksyttynä ja rakastettuna sellaisena kuin on. Ja uskon, että vain pohtimalla omia kasvatuskeinojaan pystyy vanhempana tulemaan tietoiseksi siitä mitä tekee, mitä sanoo ja mitä haluaa lapsilleen. Toisaalta yhtä tärkeää kuin on miettiä miten omia lapsiaan kasvattaa tai miten haluaa heidän kasvavan, on pohtia sitä miten itse on saanut kasvaa. Millaisen kasvatuksen omat vanhemmat ovat antaneet? Millaisen vanhemmuudenmallin on ehkä itse ottanut mukaansa lapsuudenperheestään? Sillä kaikki se mikä ei ole tiedostettua, heijastuu meidän tämän hetkiseen elämäämme. Se millä tavalla itse on saanut osakseen vankkumatonta hyväksyvää rakkautta, heijastuu meistä omiin lapsiimme kuin myös se, jos on jäänyt vaille tätä.

Ja minkä ajattelen myös olevan tärkeää, on huomata se, voisimmeko me vanhemmat oppia jotain lapsiltamme. Voisivatko lapset kasvattaakin meitä vanhempina ja ihmisinä? Usein sanotaankin lasten kasvattavan kärsivällisyyttä. Useimmat vanhemmat oppivat sietämään keskeytyksiä ja epäjärjestystä, jonka lapset kasvaessaan mukanaan tuovat. Minäkin olen oppinut. Ja paljon. Mutta yhtä tärkeää on pohtia uskallammeko ja annammeko lastemme todella ajatella ja tehdä asioita kuten he näkevät parhaaksi. Voisiko heidän tapansa toimia ja ajatella ollakin parempi kuin se minkä itse ajattelee hyväksi? Saatamme naamioida omaa "viisauttamme" sillä, että tahdomme tasoitella lastemme tietä. Eihän kukaan halua kompuroida ja kaatuilla. Mutta lapset tarvitsevat myös epäonnistumisia, pettymyksiä, erehdyksiä, eikä meidän vanhempien tarvitse kaikkea tasoitella tai siloitella, vaan pysyä läsnä ja lohduttaa silloin, kun sitä tarvitaan. Lapset tarvitsevat tilaa kasvaakseen ja kehityäkseen sellaiseksi versioiksi itsestään kuin on tarkoitettu. Meidän tehtävämme ei ole puuttua siihen mitä heistä tulee. Meidän tehtävämme vanhempina on auttaa lapsia kasvamaan omaksi itsekseen.


 
 
Kun jokainen perheenjäsen saa olla sitä mitä on, tehdä sitä mistä nauttii ja mistä iloitsee voi kaikki hyvin. Aina lapsiperheissä on tilanteista ja hetkiä, joskus pidempiäkin ajanjaksoja, jolloin on jokin "vaihe". On flunssakierrettä, on sitä sun tätä ja tottakai omat kehitysvaiheet tuovat mukanaan omia juttujaan. Mutta väitän, etteivät lapset ole rasitteita, kun elämä on balanssissa ja jokainen saa olla sitä mitä on ja jokainen on hyväksytty sellaisena kuin on.

Uskon, että hyväksymällä itsensä, pystyy hyväksymään toisetkin sellaisina kuin he ovat. Mikä tässä elämässä onkaan tärkeämpää kuin tuntea itsensä, tuntea olevansa rakastettu ja saada kasvaa omaksi eheäksi itsekseen. Voida hyvin ja olla onnellinen.  Eikö tämä päde meihin aikuisiinkin? Tätähän me kaikki haluamme, voida hyvin ja olla onnellisia, vai mitä?


sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Juuri nyt...

...on kaikki hyvin. Vai onko?

Minulla on tänään ollut kovin takkuinen ja voimaton päivä. Mikään ei ole tuntunut luonnistuvan. Kaikki mitä olen aloittanut, on tavalla tai toisella mennyt suoraan sinne jonnekin. Tai  sille on ainakin tuntunut. Mikään ei ole sujunut hyvin. Kaikki ei ole ollut hyvin. Tai no... tämä on minun subjektiivinen kokemus kaikkiin asioihin, eli toisin sanoen joihinkin asioihin, jotka vain saivat minun päässäni suuremman siivun mitä olisi tarvinnut. Paljonhan tässä päivässä on ollut ihanaa ja hyvää. Paljon on ollut kiitoksen aiheita, pötköttelin muun muassa lastemme kanssa pitkään aamulla ja söimme hitaan aamiaisen, tapasin pientä kummipoikaani ja ulkoilin yhdessä lasteni kanssa. Paljon muutakin ihanaa, mutta silti voimani ovat olleet kadoksissa ja energia hukassa.  

Nukkumaan käydessä lapseni valitteli huonoa oloa ja häntä lohdutellessa ja silitellessä sängyn laidalla totesin hänelle, että "kaikki on hyvin, älä huoli, aamulla voit jo paremmin". Hetki sitten ystäväni soitti minulle. Juttelimme niitä näitä ja enimmäkseen hän kertoi omia kuulumisiaan, enkä minä maininnut suuremmin minun takkuisesta päivästäni. Juuri kun olimme lopettamassa puhelua hän sanoi minulle yhtäkkiä "kaikki on hyvin". Eikä muuta. Pysähdyin tähän lausahdukseen, enkä osannut siinä hetkessä edes kysyä mitä hän  mahtoi sillä tarkoittaa. Toivotimme vain toisillemme heipat.

Jäin miettimään onko minulla kaikki nyt oikeasti hyvin, vaikka oma oloni onkin jotain ihan muuta. Ja totesin, että on. Miksi olinkin ajatellut, että kaikki menee päin hemmettiä tai mikään ei suju, kun arjessani on kuitenkin valtavasti asioita, jotka sujuvat ja on hyvin. Olen terve, minulla on ihana perhe, katto pään päällä, ruokaa jääkaapissa, ystäviä ja naapureita ym. jotka tarvittaessa aina auttavat. Mikä minulla nyt olisi huonosti. Huonosti minulla oli vain asiat, joiden olin ajatellut menevän tietyllä tavalla tietyssä ajassa ja hetkessä. Kun asiat eivät menneetkään niinkuin minä olin ajatellut tuntui pahalle, sillä koin ettei mikään suju, kun mikään ei mennyt niinkuin olin ajatellut. Todellisuudessa asiat sujuivat, eivät vain minun toivomallani tai suunnittelemallani tavalla. Minulle ehkä suurin haaste (ainakin juuri tällä hetkellä, ensi viikolla  saatan olla eri mieltä) onkin ymmärtää, että elämä kantaa meitä, emmekä me elämää. Elämälle tulee antaa tilaa, antaa mahdollisuus edetä sinne ja sellaisella painolla, kun se on meille hyväksi. Harmia syntyy siitä, kun itse yrittää kantaa elämää  ja hallita sen menoa. Elämää ei voi kontrolloida. On elettävä tässä ja nyt hetkessä. Todellisuudessahan minä halusin hoitaa ne tietyt asiat omalla tietyllä tavallani pian pois alta, jotta voin tehdä sitä ja tätä. Elin siis sitten kun elämää. Monta kertaa olenkin todennut ja kirjoittanutkin tästä, kuinka "sitten-kun- elämää" ei kannata elää ja nyt elin sitä itse ja päiväni olikin ihan syvältä.

Tämän tajutessa ja oivaltaessani oloni helpotti hetkessä ja huimasti. Mitä siis opin. Kaikki on nyt hyvin. Kaikki on hyvin juuri sellaisena kuin on. Minun ei tarvitse yrittää päättää miten asioiden kuuluisi olla, kaikki menee omalla painollaan, kun en vain koeta hallita tätä elämää tai elää sitten kun. Minun täytyy lopettaa vastustaminen ja hyväksyä tämä hetki sellaisena kuin se on. Joskus voin antaa joidenkin asioiden odottaa, ja keskittyä siihen mikä tällä hetkellä on oleellisempaa. Elettävä on tässä ja nyt ja luotettava siihen, että elämä kantaa. Ei aina asiat menekään niin kuin itse haluaisi. Mutta itse voimme vaikuttaa siihen, miten otamme ja koemme nuo asiat.



Itsestäni opin, että aina ja yhä uudelleen voin oppia uutta. Ja samankin asian oppiminen / oivaltaminen ja käytöntöön soveltaminen voi viedä pitkänkin aikaa. No sinänsä ei tämä mitään uutta minulle ollut, mutta ravisteli jälleen tähän hetkeen ja siihen mikä milloinkin on tärkeää. Tilanteet näyttäytyvät meille aina eri valossa. Jokainen tilanne, jokainen ihminen voi olla opettajani tällä matkalla elämän ihmeellisessä maailmassa.

Minä, kuin myös sinä, voidaan nauttia elämästämme ja tehdä niillä raaka-aineilla mitä on käytettävissä tästä päivästä parhaan mahdollisen. No, nyt tätä päivää ei kuitenkaan ole enää kovin paljon jäljellä, mutta huomenna aion taas hymyillä!

torstai 9. lokakuuta 2014

Syksy!


Tänä syksynä minä toivon, haluan ja aion...




... sytytellä paljon kynttilöitä pimeiden iltojen iloksi
... kulkea usein villasukat jalassa
... nauttia syksyn kauniista väreistä
... nukkua joku päivä päiväunet




... harrastaa liikuntaa säännöllisesti
... lukea hyvää kirjaa huopaan kääriytyneenä
... nauttia sadepäivästä sisällä
... nauttia sujuvasta arjesta




... syödä terveellisesti ja voida hyvin, mutta myös...
... herkuttella hyvällä omallatunnolla, kun siltä tuntuu
... ihmetellä lehtien putoamista puista
... katsella hyvän elokuvan (pitkästä aikaa) 
... tehdä käsitöitä, virkata ainakin (teen koirallemme pedin päällisen, sillä hän rakastaa itse virkkaamiani mattoja)
... luoda jotain uutta, tehdä jotain mitä en koskaan ennen tehnyt
... nauttia auringosta aina kun se näkyy


Kirjoittelin kesän alussa mitä aion, haluan ja toivon kesältä, ja eilen tajusin, että nyt on tehtävä samoin syksylle! Kesäni oli valtavan ihana, ja tästä syksystä voin tehdä elämäni syksyn! Voin nauttia niistä luonnon ihmeellisistä asioista, joita vuodenajat meille antaa ja tätä kautta havaita joka päivä kuinka paljon hyvää syksyssä on. Voin nauttia, ja luoda jotain itselleni uutta. Ehkä hiipivä pimeys, harmaus ja koleus eivät sitten vie energiaani ja voimiani lainkaan. Saa nähdä, kokeilen ainakin!

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Oma-aika...

 
...on kultaakin kalliimpaa!

Ympärilläni vallitsee täydellinen hiljaisuus. Muu perheeni nukkuu. On pimeää, vain sytyttämäni kynttilä valaisee lähelleni ja ikkunasta näen katuvalojen hohtavan. Pian ne sammuvat ja päivä valkenee. Minä ja minun aamuni.

Jos jotain olen tässä elämässä oppinut, niin omasta hiljaisesta ajasta en enää tingi. Mieheni totesi minulle jossain vaiheessa, kun tätä aamuheräämis-rutiiniani harjoittelin ja haukottelin useamman viikon, että ”Elina, mikä järki, onko tuo sitä sinun omaa-aikaasi, että haukottelet ja heräät kuin eläkeläiset”. Niin… nyt voin hymyillen sanoa, että kyllä! Oma yksin vietetty aikani on minun arkeni henkireikä. Minun päiväni rytmittyvät niin, että en oikeastaan ole missään vaiheessa yksin. Tai jos olen yksin, niin tämä hetki ei ole kovin pitkä. Olen ymmärtänyt, että nautin hiljaisuudesta ja omasta seurastani, niin kyllähän tämä on otettava. Jaksan myös paremmin muiden ihmisten seuraa, kun saan aikaa olla yksin. Aikaa, jolloin en tee mitään, tai teen sitä mitä haluan. Usein siis luen tai kirjoitan, olen ja meditoin ja olen hiljaisuudessa.

Usein kuuleekin puhuttavan omasta ajasta. Olen kerran jos toisenkin pohtinut, että mitä tämä on, siis oma-aika. Jos ihminen ei koe, että viettää päivänsä oman aikansa parissa, niin kenen aikaa sitten viettää. Eikö jokainen päivä ja jokainen hetki ole meidän jokaisen omaa päivää ja omaa hetkeä. Joskus on aikoja, jolloin on esimerkiksi oltava enemmän lasten kanssa. Kotona työtään tekevät vanhemmat voivat olla 24/7 kotona, ja aina jonkun ”käytettävissä”. Niin minäkin olen ollut ja olen nyt taas. Kuopuksemme ei ole nyt missään hoidossa. En kuitenkaan koe eläväni jonkun toisen elämää. Tunnen, että jokainen tunti päivästä on minun aikaani, vaikka välillä olen hyvinkin 100 % lasten kanssa. Itse olen valinnut näin. Tässä kohtaa elämäni menee näin. Tarvitsen vain niitä hiljaisia aikoja ja välillä aikaa, jolloin en myöskään ole kotona
. Toisaalta työ voi kahmaista päivästä ison siivun ja hommat voivat pyöriä vielä kotonakin mielessä. Onko tämä jonkun toisen aikaa? Vai voisiko se olla sitä, ettei ole osannut pysäyttää mielen nopeita liikkeitä? Mieli saa pienistäkin asioista luotua suuria tapahtumia. Mieli osaa tehdä kärpäsestä härkäsen hetkessä. Mieli on oiva työkalu elämässämme, mutta ei sen pitäisi antaa hallita meitä täysin. Jos mielen on antanut pölistä koko elämän, voi joutua tekemään töitä, että sen saa hiljaiseksi, edes hetkeksi. Voiko olla, ettei ihminen osaa tällöin irrottautua arjen velvotteista tai kasaa ehkä itse itselleen jatkuvasti hommia näkemättä, että voisi valita tai tehdä toisinkin. Toisia, tilanteita, olosuhteita ym. onkin helppo aina syyttää. Mutta entä, jos katsookin peiliin ja miettii, mitä juuri nyt tässä hetkessä voi jättää tekemättä tai tehdä toisin, jotta elämä tuntuu omalle.

Toinen seikka mikä usein omaan aikaan liittyy, on sen puute. Harvoin perheellisillä, äideillä, isillä, työssäkäyvillä, yrittäjillä, työtä hakevilla, opiskelijoilla ym. on niin paljon aikaa, että tuntisi voivansa tehdä aina mitä haluaa. Voisiko tässä piilläkin se, että teemme paljon turhaa. Koskaan aikaa ole tarpeeksi kaikkeen mitä haluamme. Olisiko tärkeämpää keskittyäkin siihen mitä tarvitsemme? Se mitä syvimmiltään tarvitsemme, auttaa meitä jaksamaan, se ei kuluta energiaa pois, vaan antaa sitä, se tukee kokonaisvaltaista hyvinvointia. Minä tarvitsen tätä hiljaisuutta, se antaa minulle voimia ja energiaa. Kaikenlaista haluan, ihminenhän olen. Mutta tajuan, myös etten kaikkea haluamaani tarvitse ja oikeastaan aina vain haluan vähemmän. Haluamiseni ovat muuttuneet. Nyt haluan vallan erilaisia asioita mitä vaikka kolme vuotta sitten. Nyt haluan esimerkiksi iloa ja nautintoa! Haluan nauttia jokaisesta päivästä.




 
Oman ajan jokainen kokee yksilöllisesti. Se mikä on toiselle hyväksi ei ole sitä toiselle. Se mikä sopii minulle voi sopia sinulle tai sitten ei. Jokainen tietää tämän itsestään mikä on se aika, jonka tarvitsee ladatakseen omia akkujaan arjessa ja miten tämän ajan haluaa viettää ja miten sen kaiken muunkin ajan viettää. Jokaisen oma elämä koostuu omista valinnoista.

Pääasia, että tänään niin minä kuin sinäkin, voimme viettää omaa aikaamme tavalla tai toisella ja tuntea elävämme omaa elämäämme.


maanantai 6. lokakuuta 2014

Lepoa...

.
.. tarvitsee jokainen. Levon pitäminen ja ottaminen itselleen, on viisautta.




Minä olen flunssan selättänyt ja olo on jo täysin ennallaan. Voi miten tästä osaakaan olla taas iloinen ja onnellinen. En herännyt viime viikolla yhtenäkään aamuna oman sisäisen kelloni mukaan, vaan unta olisi riittänyt vaikka kuinka pitkälle. Jouduin siis heräämään aiemmin kuin olisin tarvinnut unta. Päivät sujuivatkin sujuvasti hortoillen villasukissa tai makoillen sohvan pohjalla (sen mitä siellä nyt pystyin makoilemaan). Muutaman sairastetun päivän jälkeen alkoi kuitenkin olla olo, että eiköhän tämä ollut jo tässä, mutta keho ei ollut samaa mieltä. Kumma miten mieli saattaa jo askaroida kaikenlaisten puuhien parissa, mutta keho ei vielä ole samaa mieltä. Keho ei kuitenkaan ole tyhmä, vaan päinvastoin se on suunnattoman viisas. Nuhani kyllä lähti nopeasti, mutta voimat kehossani eivät palautuneet ennalleen yhtä nopeasti. Niiden odottelu tuntui harmillisen pitkälle. Nyt kuitenkin olen iloinen, että odottelin niitä. Keho on kokonaisuus, joka haluaa auttaa meitä ja on aina meidän puolellamme. Sille täytyy vain antaa mahdollisuus tehdä oma osuutensa meidän hyvinvoinnissa.

Keholle tuleekin antaa mahdollisuus lepoon, eikä piiskata sitä voimavarojensa äärirajoille. Sitä tulisi hoitaa, kun se siitä ilmoittaa. Kun keholla on kaikki perusasiat kunnossa, se jaksaa kuljettaa meitä sinne minne haluamme, eikä jarruttele matkalla. Kehosta kannattaa siis pitää huolta. Se varoittaa meitä aina mikäli kaikki ei ole kunnossa. Jos emme osaa kuunnella sitä, se kertoo siitä vielä voimakkaammin, joskus sairastuttamalla meidät. Kaikkea mitä se koettaa kertoa, tulisikin ottaa vakavasti. Viisautta onkin kunnioittaa ja rakastaa omaa kehoaan. Näin kirjoittelin kehosta, keho, mieli ja sielu postauksessanikin, ja lisää voit halutessasi lukea täältä.
 
Jokainen meistä tarvitsee välillä pientä lepohetkeä, jolloin kerätä voimia, vaikka ei olisi edes sairaana. Joskus voikin puntaroida itsensä kanssa, voisiko jonkun sovitun tapaamisen peruuttaa tai jättää jonkin tehtävän kokonaan tekemättä, delegoida sen jollekin muulle tai siirtää sen myöhemmäksi, jotta itse saa levättyä.  Ja mikä tärkeintä, pyytää apua. Levon jälkeen olo on entistä vahvempi ja tehokkaampi. En tiedä sinusta, mutta minä saan lepäämisen ja rauhallisuuden avulla myös omat sisäiset voimani käyttööni, mitkä huonovointisena tai kiireisenä katoavat  sekä mielikin pysyy rauhallisempana. Siksi lepoon onkin syytä panostaa.

Vietä tänään jokin, vaikka pienikin lepohetki itsesi kanssa. Olet sen ansainnut! Sanoo nyt useamman levollisen päivän ja lepohetkien jälkeen varsin energinen nainen!

Ihanaa alkanutta viikkoa!

perjantai 3. lokakuuta 2014

Helpotusta flunssaan


Heipä hei!

Olen loikoillut useamman päivän huovan alla sohvan pohjalla. Tunne, että flunssa tai jokin muu kehoa rassaava pöpö riehuu elimistössäni, ei ole mukava. Nuhat, yskät ja flunssat ovat tuiki tavallisia ja etenkin useamman lapsen perheessä joskus kuluttaviakin. Etenkin jos taudit kulkevat vuorotellen perheenjäseneltä toiselle. Vanhempien voi olla vaikea saada töistä jatkuvasti vapaata sairasta lasta hoitaakseen tai ainakaan riittävän kauaa aikaa, että taudin saa kokonaan taltutettua. Ja toisaalta taas ne vanhemmat ketkä ovat kotona, voivat joutua olemaan pitkänkin aikaa neljän seinän sisällä, jos perheen lapset sairastavat vuorotellen. Välillä voi olla tunne, että seinät kaatuvat päälle, varsinkin jos itse on myös sairaana ja käy puoliteholla. Nimimerkillä kokemusta on, kaikista näistä vaihtoehdoista. Onneksi olemme nykyään olleet melko vähän sairaina. Ja nyt vain minä olen toistaiseksi käpristellyt tämän taudin kynsissä.

Täysin toimettomana en kuitenkaan ole kyennyt olemaan huovan alla. Esikoisemme täyttää yhdeksän vuotta ja tänään saapuvat ensimmäiset vieraat. Olin jo aiemmin ajattelut kokeilla raakakakun tekoa ja muita hienouksia näihin juhliin, mutta pään ollessa täynnä räkää ei ohjeiden lukeminen tuntunut luonnistuvan. Nenän niistämisen lomassa päädyin sitten tuiki tavallisen sokerikakun tekoon. Toki tämäkään ei sujunut kommelluksitta ja leivoin sitten kakun, jos toisenkin. Taito on saada 6 munan kakku lytistymään parin sentin kokoiseksi lätyksi. Hmm... no viksuna ajattelin leipoa vain toisen kakun ja laittaa tästä ensimmäisestä yhden kerroksen lisää tuohon seuraavaan kakkuun. No olin unohtanut sekoittaa jauhot kananmunien ja sokerivaahdon joukkoon kunnolla, joten kakkua leikatessa totuus paljastui. Eli mitä tästä opin. A) tämä blogi ei tule olemaan ruokaohjeblogi ehkä koskaan (vaikka olenkin keittiötaidoissani kehittynyt huomattavasti, ehkä suurimmaksi osaksi pakon sanelemana, etteivät lapsena jää ruoatta ja toisaalta omasta halusta syödä "puhdasta" ruokaa, niin ja huomaa sana ehkä... koskaan ei voi sanoa ei koskaan). Ja B) joskus on hyväksyttävä tilanne sellaisena kuin se on. Kun on sairas, kehon täytyy antaa levätä, vaikka mieli tahtoisi jo alkaa kaikenlaista puuhailla. Joskus voi mennä sieltä mistä aita on matalin, eli kaupastakin saa kaikenlaista valmiina, kakkujakin.
 
Se millä itseäni hemmottelen flunssan kynnyksellä, on inkivääritee. Tai hemmottelen ja hemmottelen... maku ei kyllä todellisuudessa ainakaan minun makunautintojani hivele. Tämän avulla olen kuitenkin saanut lämpöä kehooni ja joskus myös flunssatkin ovat saaneet melko nopeasti kyytiä. Laitan tähän ohjeen sinullekin, jos vaikka tauti iskee ja tarvitset lämmikkettä kehollesi tai helpotusta flunssaan.
 

Inkivääritee:
 
noin 20 g tuoretta inkivääriä
tilkka hunajaa
hieman sitruunamehua
 
Kuori inkivääri ja leikkaa se (noin peukalon kokoinen pala) siivuiksi.
Laita kattilaan noin 0,5 litraa vettä sekä inkiväärinpalat.
Keittele hiljalleen kannen alla noin 20minuuttia. 
Valuta siivilän läpi ja mausta hunajalla sekä halutessasi sitruunamehulla.
 
Villasukat jalkaan ja huovan alle.

 

 
Terveyttä sinulle ja mukavia alkaneen lokakuun päiviä!