Etusivu

tiistai 30. syyskuuta 2014

Kauppaa elämällä


Epäonnistunutta kauppaa elämällä:

Michael ja Astrid tutustuivat parikymppisinä taloustieteen opiskelijoina yliopistossa. Rakkaus iski heihin molempiin kuin salama. Vielä vuosienkin jälkeen he olivat varmoja, että viettäisivät koko elämänsä yhdessä. He tunsivat niin syvää rakkautta toisiaan kohtaan ja haaveilivat samalla niin kovasti vapaudesta ja seikkailusta, että he tekivät seuraavan sopimuksen: kumpikin heistä käyttäisi erinomaista koulutustaan luodakseen itselleen hyvän uran. He käyttäisivät kaiken energiansa ja aikansa neljäänkymmeneen ikävuoteen saakka siihen, että tienaisivat ja säästäisivät mahdollisimman paljon rahaa. Sillä omaisuudella he voisivat sitten vaalia loppuelämänsä rakkauttaa juuri sillä tavalla, mistä he unelmoivat. Tämä oli heidän suunnitelmansa ja juuri näin he tekivät. He tekivät paljon töitä, sallivat itselleen hyvin vähän ja heidän omaisuutensa kasvoi suunnitelman mukaan. 38-vuotiaana Astrid joutui auto-onnettomuuteen ja kuoli.


 


 
Tämä tarina on Ruediger Schachen kirjasta Sydänmagneetti. Vetovoiman salaisuus (2011). Minulle tämä tarina oli jälleen muistutus siitä, ettei tätä elämää eletä vain tulevaisuudessa tai tulevaisuutta varten. Tämä elämä on tänään tässä ja nyt. Tämä elämä eletään vain nyt. Tätä hetkeä on vain tämä yksi. Tässä elämässä on kaikki nyt, ei huomenna, ensi kuussa tai ensi vuonna, vaan nyt. Tämä elämä, jokaisen meidän oma, eletään kerran.

Minä olen tehnyt viime aikoina paljon suunnitelmia elämäni suhteen ensi vuodelle ja ehkä tavallaan siitä eteenkin päin. Välillä on ollut hetkiä, etten jaksaisi miettiä tai tehdä noihin suunnitelmiin tarvittavia muutoksia. Olo on ollut välillä väsynyt tähän, vaikka toisaalta nimenomaan tätä haluan. Ristiriitaista, eikö totta? Sitten tajusin, että olen ollut liikaa kiinni suunnitelmissani, olen tehnyt liikaa kohti tulevaisuutta. Hyvä on tehdä suunnitelmia, mutta ei koskaan nykyhetken kustannuksella. Tämä käsillä oleva hetki on se ainoa olemassa oleva hetki. Vaikka olisi kuinka suunnitelmia ja visioita tulevaisuudesta, täytyy ohjat mielessä pitää tässä hetkessä. Visiot, haaveet, unelmat ja suunnitelmat ovat tärkeitä työkaluja kohti omannäköistä elämää. On kuitenkin parempi keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan ja jos asia jää kesken, hyväksyä se, palata siihen sitten, kun sen aika uudelleen on. Mikäli mieli karkaa ajattelemaan jatkuvasti monia eri projekteja, visoita, suunnitelmia ym. katoaa hohto läsnäolevasta hetkestä. Läsnäoleva hetki on kuitenkin vain se millä oikeasti on merkitystä. Sitäpaitsi viime kuussa luin jostain ajatus siitä, että tie unelmiin käy paratiisin kautta. Vaikka suuntaamme kohti unelmiamme, voimme silti elää tätä käsillä olevaa hetkeä kuin olisimme paratiisissa. Sisimmässämme ainakin voimme kokea näin. Eikä tämä onnistu mikäli ei ole läsnä tässä hetkessä.

Älä siis lykkää elämääsi hamaan tulevaisuuteen. Suunnitelmia voi tehdä tulevaisuuteen, mutta elämä eletään vain nyt. Elä tänään. Koe tänään. Tunne tänään. Nauti tänään.


Tänään on elämä, tässä ja nyt.

 

lauantai 27. syyskuuta 2014

Joogan ihmeellinen voima


Jo on viikko vierähtänyt viikonloppuun! Koululaisillamme on tällä viikolla ollut koulussaan kävelyhaaste, eli jokaisesta kävellystä puolesta tunnista aikuisen kanssa on saanut rastin, ja näitä sitten kerätään tietysti mahdollisimman paljon. Viikko on vierähtänyt vähän vähemmän yhdessä kävellen, mutta tänään onneksi sääkin suosii ulkoilua, eli tämä perhe talsii tänään!  Urheiltu on kyllä muuten aktiivisesti koko viikko. Ja minun arkeni päättyy aina perjantaisin joogaan. Olenkin koko syksyn aktiivisesti ja säännöllisesti joogannut. Ja, voi miten siitä nautinkaan!
 
Ajattelen, että kehomme varastoi kaikki tunteemme, kokemuksemme, taakkamme, huolemme, murheemme ja stressimme tavalla tai toisella itseensä. Ajan kuluessa keho alkaa huudella meille apua, mikäli emme ole sitä tarpeeksi kuunnelleet ja se meinaa jäädä menomme jalkoihin. Joogasta onkin sanottu, että se voi puhdistaa ja havahduttaa kehoa ja mieltä löytämään uusia mahdollisuuksia. Se voi kuulemma myös muuttaa näennäisesti piintyneitä kielteisiä tottumuksia. Tähän viimeiseen en voi ottaa kantaa, itselläni näin ei ole käynyt, mutta vuoden päästä tilanne voikin olla toinen. Täytyisi varmaan pohtiakin mitkä voisivat olla itselläni näitä piintyneitä kielteisiä tottumuksia...en polta, en käytä alkoholia juuri lainkaan, en syö epäterveellisesti, en enää edes juuri napostele illalla lasten mentyä nukkumaan, mitä joskus olen kyllä tehnyt ihan kiitettävästi... en näin nopeasti mietittynä siis tiedä mistä tavasta minun pitäisi päästä eroon. Tässäpä minulle siis puntaroitavaa. Toki jos joogan valitsee jokapäiväiseen elämäänsä elämäntavakseen, niin kyllähän elämä varmasti muuttuu, jos kehon varastoituneet tukokset pääsevät aukeamaan ja keho puhdistautuu ja voi hyvin. Muutos tapahtuu tuolloin väistämättä. Jatkuvasti kahvia juova, voi huomata ehkä jaksavansa ilmankin kofeiinia tms.
 
Jooga kuitenkin vaatii jo pieninä määrinä tähän hetkeen keskittymistä, tässä hetkessä olemista ja oman kehon kuuntelemisesta. Tämä väistämättä auttaa pysähtymisessä ja mielen hiljentämisessä. Toki tiedän ihmisiä, jotka ovat sanoneet joogan olevan liian hidastempoista heille. Varmasti näin voi ollakin. Joogaakin on hyvin monia eri suuntauksia ja erilaisia opettajia ja jokaisella on omansalainen elämäntilanne, elämänkokemus ja elämännäkemys. Jokainen löytää oman reittinsä ja tapansa mikä rentouttaa ja tyhjentää mieltä ja auttaa kehoa jaksamaan. Minulle tämä jooga on nyt yksi sellainen. Kehoni on joskus joutunut koville. En ole sitä osannut aina kuunnella. En ymmärtänyt kuinka tärkeä se minulle onkaan. Ajattelin vain, että kyllä minä jaksan! Suomalaisella sisulla eteenpäin vaikka läpi harmaan kiven... juupa juu. Vaikka mieli jaksaisikin ei keho välttämättä aina jaksa, varsinkaan, jos sillä on paljon painolastia mukanaan kannettavana. Olen onneksi oppinut kuuntelemaan kehoani ja ymmärrän sen tärkeyden minun hyvinvoinnille, joten hyvää huoltahan siitä on pidettävä ja huomioitava se kuten muutkin asiat elämässä. Jooga on vastapainoa fyysiselle kehon rasittamiselle. Jooga venyttää ja vetreyttää lihaksia, se vahvistaa ja antaa niille myös tarvitsemaansa voimaa ja kestävyyttä lempeällä tavalla.



 
 
Ei sillä minä pidät itseäsi, tai kuka olet. Ei sillä mitä on tapahtunut menneisyydessä tai mikä tämänhetkinen tilanteesi on. Jokainen, joka haluaa voi murtaa vanhoja tottumuksiaan, voi päästää irti vanhoista ajatus- ja  toimintatavoistaan. Sinäkin. Omalla tavallasi. Tärkeää on kuitenkin kunnioittaa omaa kehoaan ja pitää siitä huolta tänäänkin, tavalla tai toisella, sillä mikä itselle on hyväksi.

Ihanaa tätä päivää sinulle!

 

tiistai 23. syyskuuta 2014

Syksy...

 
Syksy on saapunut, ei epäilystäkään siitä. Hyytävän kylmä on hiipinyt takin kauluksesta sisään koiraa ulkoiluttaessani. Askeleita on pitänyt laittaa ripeämmin toinen toisen eteen kuin aiemmin. Nyt en ole viitsinyt jäädä ihastelemaan luonnon värejä tai kuuntelemaan linnun lauluja tavanomaisella metsälenkillämme. Pikaisesti vain takaisin sisälle, jopa koiramme on ollut halukas tulemaan pian sisälle lämpimään. Tuuli on tuntunut äkkiseltään melkoisen kylmälle, tai en osannut pukeutua oikein tuohon säähän.
 
 
 
 
Mutta paljon ihanaakin on tässä syksyssä, hämärtyvissä illoissa ja kylmyydessä. On ihana sytytellä kynttilöitä. Kynttilän hento valo ja liekki on kuin lämmin tuulen henkäisy kesäisessä metsässä tai aaltojen kohina rannalla. Lapsemme totesivat eilen illalla kynttilöiden loisteessa, "tuntuu aivan joululle". Hymyilin. Miten ihanaa, että joku voikin kokea tämän pimeyden, koleuden ja harmauden ihanalle joululle. Minun lapsuuteni jouluihin on aina kuulunut lumi ja  sen mukanaan tuoma valkeus. Nykyäänhän joulut ovat olleet enemmän ja vähemmän harmaita kuin valkoisia, että omille lapsilleni valkoinen joulu on enemmänkin harvinaisuus, kuin sateinen ja harmaa loskakeli. Vielähän ei edes ole harmaata. Luonnossa on huimasti vihreää, kauniista värien loistosta saa vielä nauttia paljon. Ja jouluunkin on vielä aikaa!  
 

 
 
Minä en ole aina ollut "syksyihminen", mutta nykyään taidan olla sitäkin. Toissapäivänä ulkoilin vielä kauniissa aurikoisessa säässä, jolloin nuo kuvatkin ovat otettu. Ja nyt täytyy myöntää, että tänäänkin on hieno syksyinen päivä. Sade on rummuttanut ukkunalaseihin jälkiänsä. Tuuli humiseen ulkona. Ja minä voin olla sisällä. Ihanaa! Onnea on erilaiset päivät ja erilaiset säät. 

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Sisäinen palo


Kasvun ilo!- blogi on ollut nyt olemassa puoli vuotta. Puoli vuotta sitten painoin ensimmäisen kerran julkaise "nappia". Muistan miten tuo jännitti, miten olinkaan odottanut, että pääsisin kirjoittamaan ja julkaisemaan ajatuksiani. Silloin päässäni risteili paljon mietteitä, kuka ajatuksiani lukisi ja olisiko ne kenestäkään edes kiinnostavia. Pohdin paljon, miksi jokin voima vetää minua aina vain kirjoittamaan, mistä kirjoittaisin ja riittäisikö minulla asiaa puusta pidemmälle ja miksi ihmeessä haluaisin kirjoituksiani julkaista. Lisäksi mietin, mitä edes voin julkaista, sillä ajatukseni muuttuvat, kasvan ja kehityn jatkuvasti. Eilen ajattelin näin, tänään toisin, ehkä huomenna olen vielä viisaampi. Mistä siis kirjoittaisin, tai mitä julkaisisin!? Tiesin kuitenkin, että elämä minua kiehtoo. Kasvaminen tässä elämän ihmeellisessä maailmassa. Hyvinvointi, joka kuuluu jokaiselle. Kokonaisvaltainen hyvinvointi, josta itse olen oppinut paljon, paljon kantapään kautta ja monessa asiassa olen mennyt takapuoli edellä puuhun, joten oppinut olen. Uskallan väittää näin. Tiedän ja tunnen itseni. Kyllä, oppinut olen.


 
 
Itse olen saanut paljon toisilta ihmisiltä, jotka ovat jakaneet rohkeasti tarinansa ja kokemuksensa. Olen samaistunut moniin kertomuksiin ja voinut peilata itseäni toisista. Olen saanut inspiraatiotoita ja oivalluksia kirjoista, muiden blogeista, lehtiartikkeileista ym. Miksi en jakaisi tätä muillekin. Ei tämä elämä nyt niin helppo laji ole, että tässä täysin yksin tarvitsisi selviytyä. Ja suurin kaikista, tuo sisimpäni suuri polte, tunne, palo kirjoittamiseen oli niin voimakas, etten voinut olla sitä kuuntelematta. Ja tein jotain itselleni uutta ja hulluakin. Päästin irti ajattelusta, etten voi, vaan ajattelin kyllä voin, pystyn ja osaan.
 
Alkuun kohtasin heti vastoinkäymisiä, tai  haasteita. Tietotekniikka ja minä. Päätin kuitenkin, etten aio hiuksiani tämän takia menettää. Aion olla jonain päivänä parempi näiden teknistenlaitteiden kanssa. Aion hallita näitä paremmin. En kuitenkaan jaksa käyttää energiaani, esimerkiksi ulkoasuun. Tiedän. Pikkujuttuja. Mutta kun blogini täyttää vuoden, voin juhlia myös sitä, että olen oppinut liittämään hyviä valokuvia helposti ja koko blogin etusivuni näyttää toiselle, tässä on minun tavoitteeni seuraavalle puolelle vuodelle. Nyt tämä on vielä vaiheessa. Pikkuhiljaa kehityn niillä alueilla, jotka eivät ole vahvuuksiani.
 
Joku kysyi minulta joskus, mistä kirjoitat, mistä saat ideat tekstiisi ja miksi et kirjoittanut siitä tai tästä, kerrottuani jotain elämästäni. Teksini syntyvät silloin kun syntyvät. Olen muutaman jutun vain kirjoittanut "pakon" sanelemana, tyyliin "en ole kirjoittanut pitkään aikaan mitään, nyt on jo jotain kirjoitettava". Näistä en ole niin kovin iloinen. Sittemmin olenkin päättänyt, että kirjoitan blogiani ainoastaan silloin, kun sille tuntuu, silloin kun minulla on jotain asiaa, silloin kun sisimmässäni niin koen. Ja tärkein, silloin kun minä nautin tästä. Joskus siis tekstejä tulee tiheämmin, joskus harvemmin. Harvoin suunnittelen mistä kirjoitan, istun koneen ääreen ja annan tekstin tulla. Tottakai tekstit kumpuavat elämästäni, kokemuksistani, milloin mistäkin mitä vastaani tulee. Kaikki kirjoitukset ovatkin minun näkemyksiäni, joku toinen voi olla eri mieltä, ja siihen on oikeus. Olen asiantuntija oman elämäni ja arkeni suhteen. Joskus koen ja tunnen ihanan flow-fiiliksen, kun voin upota kirjoittamaan. Kirjoitan ja kirjoitan. Teksti on valmis, usein hyvinkin lyhyessä ajassa. Lukaisen läpi, korjaan isoimmat virheet ja painan julkaise. Joskus koen epäröintiä. Pitäisikö tätä hioa enemmän, pitäisikö korjailla tai muutella jotain. Ja usein päätän, ettei, antaa mennä vain sellaisena kuin on. Niin minäkin olen, sellainen kuin olen. En ole valmis, pidemmällä vain kuin eilen.
 
Minulle itselleni tämä blogi on toiminut ajatusteni selkeyttäjänä. Olen aina oppinut kirjoittamalla ja tätä kautta ajatukset myös jäsentyvät minulle. Tämä blogi on kaikessa hulluudessaan merkinnyt minulle myös enemmän rohkeutta olla minä, sillä tätä kautta olen avannut omat ajatukseni ja mietteeni kaikkien muidenkin luettavaksi.  Olen saanut kohdata pelkojani, epävarmuuttani. Olenkin oppinut kuuntelemaan vahvemmin mielen pelkojen sijaan omaan sisäisyyttäni ja tuomaan tätä esiin. Tästä minä nautin ja ammennan voimaa.
 
Olen saanut paljon kiitosta ja kannustusta teiltä lukijoilta. Jokainen kommentti, meili ja jokainen sana ovat lämmittäneet sydäntäni paljon! Suuri kiitos näistä! Nämä ovat antaneet minulle voimia jatkaa kirjoittamista. Välillä olinkin aivan hämmentynyt saamastani palautteesta, vau, näin moni on todella lukenut minun ajatukseni. Huikelta se tuntui ja tuntuu yhä. Alkuun ajattelin, että minulle riittää yksikin lukija, ja nyt teitä on paljon enemmän. Osa on kirjautuneita lukijoita, osa ei, tiedän teitäkin siellä olevan. Kiitos teille kaikille, jotka olette juttujani  lukeneet. Alussa ajattelin, että jos joku tästä saa itselleen hyötyä, iloa tai tukea, olen siitä myös kovin kiitollinen, tuplahyöty, sillä itsehän hyödyn paljon tästä kirjoittamisesta. Nyt teidän teitäkin olevan siellä enemmän kuin yhden ihmisen verran. Toivon, että voin jatkaa samalla mallilla. Toivon teidän hyötyvän ajatuksistani yhtälailla kuin minä. Ja saavan yhtälailla kuin itse olen saanut lukiessani muiden tekstejä tai tarinoita. Jatkossakin toivon saavani palautetta ja jos sinulla on jotakin ideoita tai ajatuksia, mistä haluaisit minun kirjoittavan senkin mielelläni haluan tietää.

Ensimmäinen puoli vuotta on siis mennyt. Kiitos tästä teille lukijani. On mukava kirjoittaa, kun tietää, että joku tämän tänään lukee. Joku pysähtyy hetkeksi ajatuksiini ja mietteisiini. Se olet sinä. Lämmin kiitos sinulle.


Halauksin, Elina

 

torstai 18. syyskuuta 2014

Mitään uutta ei voi syntyä...


...ellei ole raivannut tälle tilaa. 
 




Tänä aamuna… herään katkeamattoman yöunien jälkeen lähes samasta asennosta mihin illalla kävin nukkumaan. Katson kelloa 5.35. Keho ei tunnu jäykältä. Minua ei haukotuta. Silmäni aukeavat saman tien. Oloni on pirteä. Wau, ajattelen tänäkin aamuna. Ihanaa herätä näin, olen todella kiitollinen tästä. Nämä aamuni ovat minun vuorokauden kohokohtia, itseni kanssa. 


Kesällä päätin alkaa muuttamaan rytmiäni, niin että heräisin luonnollisesti aikaiseen aamulla. En siis ole ollut mikään aamupeipponen. Enkä yhä edelleenkään voi sanoa tämän olevan aivan joka aamuista, varsinkaan jos olen joutunut yöllä heräilemään. Nuorimmaisemme kaipaa välillä silityksiä öisin. Yöllä omasta sängystä nouseminen ja käveleminen toiseen huoneeseen täysin kesken oman unirytmin ei tunnu hyvälle. Joinain öinä olenkin kävellyt päin seiniä, ollessani niin väsynyt ja sekaisin äkkinäisestä herätyksestä. Tuollaisten öiden jälkeen en jaksa herätä, mutta usein kuitenkin nykyään havahdun joskus kuuden aikoihin ja miten ihana onkaan huomata, että saan kääntää kylkeä ja nukkua vielä hetken. No mutta viime yön sain nukkua kokonaan täysin ilman katkoksia ja tässä jo kirjoittelen.

Nyt monet aamut ovat olleet sankan sumun peittämiä. On vielä aivan säkkipimeää, kun herään, mutta hetkessä alkaa valoistua, kun aurinko nousee. Miten kaunista tämä onkaan. Monena aamuna olenkin vain tuijottanut tuota usvaa ja auringon nousua, ja joka aamu se näyttää yhtä ihanalle. Oloni on kiitollinen tästä ja siitä, että olen tätä katsomassa, olen jaksanut herätä ja tunnen itseni levänneeksi.

Tajusin, että mitään uutta ei voi syntyä ellei luovu jostain vanhasta. Uudelle täytyy raivata tilaa. En olisi millään jaksanut heräillä aamuisin näin kuin nyt herään, jos olisin iltaisin jatkanut keikkumista hereillä. En koskaan ole valvonut kovin pitkään iltaisin, eikä muutos illassani siis ole kovin suuri, kyse ei ole kuin maksimissaan tunnista, jonka verran olen mennyt aiemmin nukkumaan. Mutta suurin muutos onkin ehkä siinä, että mahdollistin tämän, annoin tilaa ajatuksissanikin näille aamuille. Muutos ei tapahtunut yhdessä yössä tai edes yhdessä viikossa. Useampi kuukausi minulla on tässä mennyt, että tästä on tullut täysin rutiini ja osa arkeani. Ensin laitoin tarkoituksella kelloa soimaan aamuisin, aina vain aiemmin. Päivällä, kun väsytti ja olimme lomalla, olisi tehnyt mieli ottaa päiväunet, mutta ei, pidin itseni hereillä. Pysyin päätöksessäni onnistua tässä. Iltaisin, aloin olla luonnollisesti väsynyt. Nyt olenkin tilanteessa, että illalla mennessäni sänkyyn, nukahdan heti ja aamulla herään pirteänä, vaikka on pimeää. Nautin tästä. Raivasin pois vanhoja tottumuksiani ja tapojani, jotta uutta pääsi tilalle.

Joskus riittääkin vain painopisteen muuttaminen, muuttamaan vanhoja tapoja ja rutiineja. Ja joskus onkin paikallaan miettiä niitä omia tapojaan ja tottumuksiaan, voisiko näitä ravistella kunnolla ja raivata tilaa jollekin uudelle. Saatamme mielessämme kaivatakin jotain uutta, mutta emme syystä tai toisesta tee sen eteen juuri mitään, tai ajattelemme ettemme voi. Mutta jo ajattelemalla erilailla voi saada muutoksia aikaan. Aina muutoksien ei tarvitse olla suuria. Eikä aina tarvitse edes luopua vanhasta, täytyy vain luoda tilaa uudelle.

 




 

maanantai 15. syyskuuta 2014

Uskallatko epäonnistua?



Ei voi tietää mitä on ilo, jos ei koskaan ole kokenut surua. Ei voi tietää mitä on kylmä, ellei ole kokenut kuumaa. Jos ei ole ollut sairas, ei osaa arvostaa terveyttä. Jos ei koskaan ole ollut nälkäinen, ei tiedä mitä on kylläisyys.

Emme voi tietää mitään asiaa ennen kuin olemme kokeneet siitä monia eri puolia. Usein näihin kuuluvat virheet. Virheet ovat osa elämäämme. Virheiden tehtävä on ohjata tekemisiämme oikeaan suuntaan. Ajattelen, että virheiden kuten vastoinkäymistenkin tarkoitus ei ole lannistaa meitä, vaan ohjata meitä oikeaan suuntaan. Joskus on nähtävä joistain asioista ne kaikista ikävimmätkin puolet ja jutut, jotta voi ymmärtää ja nähdä asiat kokonaan kokonaisuuksina. Jos tekee tai saa aikaan jotain mikä ei tunnukaan hyvälle, tällöin tietää että, saman tekemisen tai ajattelemisen kannalta on tehtävä jokin muutos joko siinä tekemisessä tai ehkä itsessä. Joskus oman ajatusmaailman kääntäminen toiseen suuntaan auttaa kääntämään koko tilanteen voitoksi.

Virheet ja epäonnistumiset ovat osa elämäämme. Minulla oli pitkään tunne, että epäonnistumiset olivat vain ”minun” epäonnistumisiani. Toki näinhän on vieläkin, mutta en enää pelkää tekeväni näitä, sillä nyt tiedän etteivät ne vähennä minun arvoa ihmisenä, minuna. Jos epäonnistun jossain, se ei muuta minun syvintä olemustani, ainoastaan näyttää suuntaa missä tarvitsen vielä apua tai ehkä voin miettiä tuolloin onko suuntani oikea. Muistan, kun menin tauon jälkeen keväällä vyöhyketerapian tenttiin ja jännitin pääsenkö tentistä läpi. Äh! En päässyt. Tietenkin tuo hetken sapetti, mutta en kuitenkaan lannistunut, vaan ymmärsin, että tässä tarvitsen vielä lisää opiskelua. Ne jutut mitkä olin tehnyt ensimmäisessä tentissä väärin, osaankin nyt varmaan parhaiten. Tämä oli minun oppimiseni kannalta hyvä juttu.

Toki tentissä epäonnistuminen tai virheiden tekeminen on ”pientä”. Jos olet jäänyt vaille haluamaasi opiskelupaikkaa tai hakemaasi työtä, epäonnistumisen fiilis voi viedä mennessään kuin hyökyaalto. Elämässä on aina esteitä ja synkkiä päiviä ja vielä kaikenlaisia pölkkypäitäkin voi eksyä välillä matkalle. Haasteet, virheet ja epäonnistumiset voi kuitenkin kokea ja nähdä mieluummin astinlautana eteenpäin kuin muurina. Kaikesta selviää, kun niin päättää. Sinäkin. Ihan totta. Niin minäkin olen tehnyt. Ja voi miten paljon olekaan elämäni aikana tehnyt virheitä ja epäonnistunut! Mutta, kun olen lakannut yrittämästä onnistua, olen alkanut onnistua. Tämä tuntuukin ihan hassulle. Virheet eivät lakaise minua maton alle, näin olen päättänyt. Minulla on lupa, kuin myös sinulla, epäonnistua ja tehdä virheitä. Itselleenkin voi nauraa, se vapauttaa. Ei ole hyvä olla liian ankara itselleen.

Usein kuuleekin sanottavan, että virheistä oppii. Silti jo ala-asteella koulun penkillä pienille koululaisille koetetaan ehkä tavallaan opettaa, että pitäisi onnistua. Mitkä paineet voi jo monella pienellä lapsella olla siitä, että pitää onnistua! Kokeet voivat jännittää, niin että vatsaa vääntää. Todellisuudessa jokainen meistä, kuin myös nuo pienet koululaisetkin saavat tehdä virheitä, meidän aikuisten tehtävä on näyttää heille mallia, että ei haittaa vaikka ei aina onnistu. Luulen, ettei kukaan selviä tätä elämää tekemättä virheitä tai ole epäonnistumatta jossain. Uskon kuitenkin, että jokainen joka on tehnyt virheitä, on huomenna pidemmällä kuin tänään, kun vaan pysähtyy näkemään miksi tai millaisen virheen teki.

 

Löysin tämän kortin joku aika sitten ja joka päivä siitä siitä lähtien sitä katsoessani,
 tulen hyvälle tuulelle, oli päivä sitten millainen tahansa. Tänään olenkin pidemmällä kuin eilen.

Mukavaa alkanutta uutta viikkoa sinulle!

torstai 11. syyskuuta 2014

Yhteisön merkitys

 
Oletko koskaan seurannut muurahaisia? Tiedätkö niiden elämästä? Minä olen. No en ole mikään biologi, eikä minulla pohjimmiltaan ole juuri aavistustakaan niiden elämästä. Mutta jotain nuo pienet ötökät minussa herättivät, sillä katselin taannoin niiden systemaattista keon rakentamista, ja hämmästyin kuinka yhteistyökykyisiä ne olivat. Miten ne pitivät toisistaan huolta ja miten jokainen toimi tuon saman päämäärän saavuttamiseksi.

Toimimmeko me ihmiset näin? Vai onko nämä inhimillisyyden perustarpeet ja -taidot meiltä ehkä rapistumassa, vai joko ne ovatkin jo rapistuneet? Siis nuo yhteisöt ja yhteiseksi hyväksi toimiminen. Toki on tiimejä ja työyhteisöjä, mutta meiltä monelta puuttuu oma perusyhteisö. Yhteisö jossa, sinua arvostetaan ja kunnioitetaan sellaisena kuin olet. Yhteisö, jossa pidetään huolta toisista ja tehdään töitä yhteiseksi hyväksi niin, että jokaisen on hyvä olla. Yhteisö, johon tunnet kuuluvasi tapahtui mitä tapahtui, eikä sinua siinä koskaan hylätä. Yhteisö, jonne haluat palata, vaikka olisit vuosia viettänyt elämää muualla. Yhteisö, joka seisoo rinnallasi kaikissa elämänvaiheissa. Yhteisö, jonka kanssa sinulla on historiaa. Ennenhän nuo yhteisöt ovat olleet perheitä ja sukuja. Nykyään saatetaan muuttaa hyvinkin kauas omasta lapsuuden perheestä ja perheet ovat pienempiä. Apua ei anneta, eikä oteta vastaan samalla lailla kuin ennen. On tarve pärjätä omillaan. Työelämä palvelee täysin tätä. Jokainen on oma yksilönsä ja hoitaa oman tonttinsa, vaikka sitten työskenneltäisiin tiiminä. Toki tiimityöskentelyssä on monia hyviä puolia. Mutta, usein tuossa tiimissäkin ihmiseltä vaaditaan selviytymistä yksin monista asioista, niistäkin joissa voisi turvautua toisiin.

Ilman yhteisöä ihminen joutuu kamppailemaan yksin saavuttaakseen kaiken sen, mitä yhteisö antaisi huomaamatta, tuen, turvan, hyväksynnän ja arvostuksen. Yksin on ponnisteltava saavuttaakseen nämä perustarpeet ja tunteet omaan elämään. Ei ole välttämättä ketään rinnalla auttamassa ja tukemassa. Tällöin niin tuki ja turva, kuin arvostus ja hyväksyntäkin tulevatkin vain siitä mitä ihminen on saavuttanut ja suorittanut. Tällöin ei ehkä osata antaa periksikään tai luovuttaa ajoissa, sillä ei ole ollut ketään kuka paikkaisi silloin, kun omat voimat alkavat hiipua, tai tarvitsisi edes pientä huilitaukoa. Ihminen vain jaksaa ja jaksaa, koska ovathan toisten arvostus ja hyväksyntä tuiki tarpeellisia tunteita meille jokaiselle. Ei tarvitse olla tohtori eikä edes maisteri tajutakseen, ettei kukaan loputtomiin jaksa tuolla linjalla. Ihminen uupuu ja kadottaa itsensä suorittamiseen. Elämä katoaa ja elämästä koettava ilo.



Seuraillessani noita muurahaisia, tajusin niillä on yhteisö, ne tekevät yhdessä työtä yhteiseksi hyväksi. Mikäli joku loukkaantuu matkalla, toiset rientävät apuun kantamaan hänet keon suojaan turvaan (no sitähän minä en tiedä, vaikka sitten söisivät tämän halvaantuneen kaverinsa keossa, mutta ajatuksissani nämä muurahaiset herättivät minussa lempeyttä ja empaattisuutta). Näinhän meidän ihmistenkin kuuluisi toimia, tätähän me kaikki pohjimmiltaan myös tarvitsemme. Sitä, että joku huolehtii, sitä että ihminen on ihmiselle rinnalla, vierellä. Sitä, ettei kukaan ole yksin. Yksinäisyyden tunne voi olla kuin hyökyaalto, joka ottaa valtaan, jos tuota yhteisön tuomaa jakamisen ja toisiin kuulumisen tunnetta ei ole saanut  kokea. Tällöin ihminen saattaa olla yksinäinen vaikka vierellä olisikin toinen ihminen.  

Pidetään siis huolta toisistamme ja annetaan tukea sitä tarvitsevalle.

Mukavaa tätä päivää sinulle!

tiistai 9. syyskuuta 2014

Äiti harrastaa!


Syksy on polkaistu meidän perheessä käyntiin myös harrastusten osalta. Viime viikolla suurin osa harrastuksista alkoivat (ainakin minun!), partio vielä lapsiemme harrastuksista odottelee alkua ja vanhimman poikani sukellusharrastus ei myöskään ole vielä startannut. Olen aina ajatellut, että jos lapsemme eivät halua harrastaa eivät harrasta. En tarkoituksella tuputa heille erilaisia harrastuksia, vaikka olenkin myös sitä mieltä, että monet harrastukset ovat hyviä ja tukevat lapsen kasvua ja kehitystä monella eri tapaa. Jokainen meistä tarvitsee onnistumisen kokemuksia, iloista ja innostavaa tekemistä, vastapainoa koululle, opiskeluille ja työlle. Harmillisen usein kalenterit täyttyvät vain harrastusmenoista ja koko perhe voi olla väsynyt jossain vaiheessa lasten harrastusten kuskaamisrumbaan tai siihen, että viikossa ei ehkä ole kuin yksi ilta tai ei välttämättä sitäkään, kun kukaan ei harrasta ja kaikki vain olisivat kotona.  Nyt meillä on tilanne, että kaikki poikiemme harrastukset ovat aivan kotimme lähellä (paitsi vanhimman sukellus).  Näihin harrastuksiin he pääsevät itse kulkemaan parina iltana viikossa. En siis joudu kuskaamaan ja odottelemaan missään pimeinä sateisina iltoina lapsiamme harrastusten parista kotiin. Tuo sukellusharrastuskin osuu sunnuntaille, ja ehkäpä se onkin ihana syy lähteä koko perheenkin kanssa uimaan samaan aikaan, kun vanhin harjoittelee pinnan alla oloa eri altaalla.

Minä puolestani olen useamman vuoden venynyt omien harrastusteni suhteen. On ollut jäsenyttää milloin minnekin liikuntakeskukseen, jossa onneksi jumppia ym. on mennyt vähän mihin aikaan tahansa ja milloin tahansa, että on voinut mennä silloin kun pääsee. Tämä on kuitenkin johtanut siihen, että usein oma harrastaminen on kuitenkin jäänyt tai siirtynyt seuraavalle viikolle tms.  Viiden hengen perheessä kun tahtoo vähän aina tulla jollekin jotakin, ja minä usein olen ollut se, joka on joustanut jo ihan siitä loogisesta syystä että mieheni on välillä pitkiä aikoja pois arjestamme. Lapseni ovat lisäksi siinä iässä, että nuorimmainen ei vielä menesty liikuntakeskusten lapsiparkeissa ja vanhimmat eivät niissä viihdy. NYT päätin, että tänä syksynä on kuitenkin toisin. Minä harrastan ja tiettyinä päivinä, enkä niistä kovin helposti tingi. Pidemmän aikaa on nimittäin tuntunut, että kehoni on huutanut niin paljon liikunnan perään, että tätä huutoa on nyt kuunneltava.  Elokuu meni eri liikuntakeskusten kalentereita selaillessa mihin ja milloin voisin, pääsisin ja haluaisin mennä. Ja nyt ne on löydetty, maksettu ja jopa lastenhoito sovittu minun harrastuspäivilleni lähes koko syksyksi, jos mieheni ei ole kotona noina päivinä! Jihuu! Nyt en voi laistaa, venyä tms. tämä on vain minulle! Viime viikolla minulla alkoi myös kauan odottamani jooga. Ihanaa, siitä riittäisi nyt niin asiaa, että taidan postata siitä joku toinen kerta.

Liikunnan lisäksi nautin käsitöiden tekemisestä. Viime vuoden innostuin virkkaamaan mattoja, nyt en enää niitä voi tehdä (ainakaan omaan kotiimme), sillä enää ei ole paikkaa mihin niitä kodissamme laittaisin. Kädet odottavat jo jotain tekemistä, mutta vielä en ole saanut inspiraatiota mihinkään. Sitä odotellessa, ideoita otetaan vastaan. Lisäksi luen, joka päivä tai lähinnä ilta. Tällä hetkellä minulla on meneillään Ruediger Schachen kirja Sydänmagneetti, vetovoiman salaisuus. Katson nykyään todella vähän telkkaria. En tiedä olenko tullut vanhaksi, vai mitä, mutta jotenkin tuntuu, ettei televisiosta tulee enää oikein mitään mielenkiintoista katseltavaa, vaikka kanaviahan on vaikka kuinka. Ja sitten tietenkin kirjoitan... tämä on minun harrastus, nautin tästäkin, saan iloa ja oivalluksia kirjoittamalla.

 
Tässä minun harrastuksiani. Minun vastapainoani arjelleni, minun tapaani rentoutua ja nollata päätä. Pään nollaukseen ja rentoumiseen minulla kyllä auttavat myös hiljaisuus, itseni kuunteleminen ja meditointi. Mitä sinä harrastat ja ammennat voimaa? 
 

torstai 4. syyskuuta 2014

Älä lannistu!


Joskus elämässä tulee vastaan haastavia tilanteita. Vastoinkäymisiä. Epämiellyttäviä asioita. Vaikealta ja suurelta tuntuvia asioita ratkaista. Asioita ja tilanteita, jotka vievät fiiliksen, elämän ilon ja voimat miinuksen puolelle. Asioita, joita ei tekisi mieli nähdä ja tilanteita, joista tekisi mieli juosta pakoon. Sairaudet, taloudelliset ongelmat, ihmissuhdepulmat, työ haasteet, oman mielen kiemurat... mikä tahansa voi tuntua ja olla välillä "elämää suurempi koettelemus". Uskon kuitenkin siihen, että mikään näistä ei ole tarkoitettu kohdattavaksi sen takia, että se nujertaisi meidät, latistaisi meidät tai lannistaisi matkaamme eteenpäin, kohti sisimmässämme oikeaksi kokemaamme tietä. Uskon, että tarkoitus ei ole jäädä paikoilleen junnaamaan. Ehkä nämä on kohdattava siksi, että kaikessa ikävyydessään ne sisältävät jotakin mistä voimme ihmisinä oppia enemmän. Oppia itsestämme. Oppia tuntemaan itseämme paremmin.

Aina vaikeuksien keskellä tai tien risteyksessä, jossa pitäisi valita suunta kumpaan kääntyä, ei päällimmäisenä ole tunne ”jee, mitähän tästä opin”. Vaan kaikkea muuta. Olo voi olla niin tukala, että muulla ei ole väliä, kuin että pääsisi tuosta tunteesta ja tilanteesta tai asiasta eroon. Joskus on vain ehkä hetkeksi pysähdyttävä siihen tienristeykseen, katsottava asiaa / tilannetta / tunnetta suoraan silmiin. Nähtävä se mitä se oikeasti on, ilman tummentavia, peittäviä laseja. Ehkä siitä ei heti mitään opi, eikä heti ymmärrä miksi tämä asia on näin tai noin, mutta se vain on. Joskus myöhemmin voi nähdä yhteydet ja vaikeudet  omaksi voitoksi. Vaikeudet ja haasteet voivatkin olla osa muutosvaihetta, jonka takia elämä voi tuntua monimutkaiselle ja raskaalle. Tuo muutos voi joskus olla ehkä parasta mitä on tapahtunut.

Mutta entä sitten, kun on siinä tien risteyskohdassa, ja on katsonut kaikki ohimenevät kulkupelit ja tie on hiljainen ja toinen suunta pitäisi valita. Mitä sitten voi tehdä? Olen joskus jostain lukenut viisaan ajatuksen, joka on minua ohjannut omissa valinnoissani elämäni suhteen: se mikä saa silmät säteilemään ja sydämen riemuitsemaan on merkki oikeasta valinnasta elämässä. Joskus tuota riemua tai silmien tuiketta ei tunnu kumpaankaan suuntaan käännyttäessä, mutta ehkä kun on riittävän kauan hiljaa ja vain kuuntelee, saattaa kuulla ja tuntea edes pienen aavistuksen siitä, kumpi suunta tuottaisi tuota silmien tuiketta ja antaisi sydämen pakahtua onnesta.

Eli ei kannata lannistua!

Sateen jälkeen aina paistaa aina, ei välttämättä heti, mutta varmasti jossain vaiheessa!


Ja kivikon takana on aina jossain vaiheessa tasaista.
 

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Keskeltä viikkoa päivää!


Täällä jälleen! Nyt vasta tajusin, että melkein viikko on mennyt, etten ole kirjoittanut mitään minnekään... oho! Pitkä tauko minulle kirjoittamisesta, sillä tämä kirjoittaminen on minun kanava aukoa ajatuksiani. Toisin sanoen onkohan viikko mennyt pää puuroutuessa... ?

No ei sentään, ainakaan aivan täysin! Viime viikon opiskelut tyhjensivät jälleen aivoni niin tehokkaasti, ettei mitään kirjoitettavaa ole ollut ja toisaalta samaan aikaan aivot ovat raksuttaneet täydellä höyryllä uuden omaksumisessa ja sisäistämisessä. Samalla olen saanut kelata  lahjakkaasti omaa elämääni. Saavutin muistoja hyvin varhaiseen lapsuuteen asti. On mielenkiintoista havaita, miten sitä ihminen säilöö asioita ja tapahtumia ja niihin liittyviä tunteita sisälleen ja kehoonsa. Eipä ole ihme, että tukoksia syntyy, jos näitä ei pura silloin, kun niiden aika on. Tässähän usein riittää, etenkin lapsella, vain asian ääneen sanominen tai sen, että vanhempi sanoittaa tunteen lapselle mikä milloinkin on kyseessä ja, että lapsi saa tuntea turvallisen sylin ympärillään. Jos kuitenkin tukoksia ehtii syntyä, ja ne ovat siellä pitkään, energia ei pääse tasaisesti virtaamaan kaikkialla. Tulipa tämäkin omalla kohdalla todistettua. No toisaalta tiesinkin jo tämän. Tukoksista on kuitenkin mahdollista päästä eroon ja wau, mikä fiilis kun kehossa virtaa tasaisesti!

Toinen syy miksi en ole kirjoitellut on se, että minuun on iskenyt liikuntakärpänen! Kuten varmaan aika moneen muuhunkin näin syksyn kynnyksellä. Olen aina lapsesta asti harrastanut jotain liikuntaa ja omasta fyysisestä kunnosta huolehtiminen on ollut minulle tärkeää. Kuitenkin elämässäni oli pari viime vuotta syystä ja toisesta sellaista, etten saanut säännöllistä ohjauttua liikuntaa itselleni aikaiseksi, tai ne lopahtivat, siitä syystä ja toisesta. Toki omistamme tuon koiran, joka ei anna armoa sille, että tarvitsee lenkkeilyä ja ulkoilua, eli olenhan jollain tapaa kuitenkin aina liikkunut, siis yleensä lenkkarit jalassa. Nyt kuitenkin lihakseni ovat huutaneet kunnolla töitä ja nyt ovat sitä saaneetkin. Ah, mitä kipua, ihanaa sellaista. Olen myös ilmoittautunut joogaan ja voi miten sitä odotankaan! Se on vastapainoa fyysiselle kehon rasittamiselle. Tasapaino täytyykin säilyttää elämässä asian kuin asian suhteen.

 

Vain oman kehon, ajatusten ja tekemisten ollessa balanssissa voi ihminen voida kokonaisvaltaisesti hyvin. Uskon, että jokainen meistä tarvitsee tätä. Joskus voi olla aikoja, että esimerkiksi työ vie enemmän, eikä aikaa ole pitää huolta kunnostaan tai rentouttaa mieltään, sillä tavalla mikä itselle on hyväksi, mutta pidemmällä aikavälillä tällainen syö sitä konaisvaltaisen energian virtausta itsestä. Olemme kuitenkin kaikki kokonaisuuksia, ja kaikki vaikuttavat kaikkeen. Tasapaino kaiken keskellä on a ja o.