Etusivu

torstai 31. heinäkuuta 2014

Oma polku...


... vie sinne minne kuuluukin, vaikka se ei aina sille tuntuisikaan.

Vietin taannoin viikonloppua seurassa, jossa oli hyvin kaikenikäisiä ihmisiä. Oli nuoria ja opiskelijoita, oli pienten lapsen vanhempia, oli äitejä ja isiä, joiden lapset olivat jo teinejä, oli pariskuntia joiden lapset olivat jo aikusia ja jo isovanhemmaksi asti ehtineitä ihmisiä. Eronneita ja yksinäisiäkin löytyi joukosta. Kovin monen näköistä ja kokoista sakkia. Elämän ihanaa erilaisuutta.  

Jossain vaiheessa aloimme porukalla puhua siitä mitä kukakin elämältään haluaa ja mitä on tehnyt ja millaista elämää kukakin oikeasti elää ja kuinka jokainen elämänsä kokee. Jäin jossain vaiheessa kuuntelemaan keskustelua lähes ulkopuolisena, sillä tajusin kuinka monen puheista nousi esiin "mutta". Oli tuo ja tämä huoli. Oli sitä ja tätä vastoinkäymistä, vaikka moni tunsikin iloa ja onnea elämästään. Arkea ja elämää kuitenkin varjosti jokin tai useampikin huoli, murhe tai muuten vain hankala "elämänvaihe".

Elämässä on aina aikoja ja vaiheita. Elämäkaaren eri vaiheisiin kuuluvat eri asiat, jotka kulloinkin ovat pinnalla. Nuorena päätösten tekeminen, mitä minä haluan, mitä lähden opiskelemaan ym. voi olla pinnalla. Pienten lasten vanhemmat saattavat kamppailla ruuhkavuosien keskellä oman ajan ollessa kortilla. Lasten ollessa teinejä, voi olla haasteita löytää yhteistä säveltä jälkikasvunsa kanssa ja huolen aiheet ovat erilaisia kuin aiemmin.  Kun lapset ovat muuttaneet kotona, alkaa uudenlainen jäsentyminen elämään. Voi kaivata elämää ympärilleen, voi tuntea tyhjyyttä. Ero puolisosta missä elämänvaiheessa tahansa nostaa oman elämän tapetille.


 
Sitten jossain vaiheessa huomaa. Oho! Olen nyt tässä kohtaa elämääni. Tuo kaikki on takana. Olen vain minä, mitäs nyt. Jokainen eletty hetki on kuitenkin ollut merkityksellinen. Joskus myöhemmin näkee sen polun, jota on kulkenut ja tietää, että kaiken pitikin mennä näin. Jokaisessa elämänvaiheessa on omat haasteensa ja omat ilot mistä ammentaa voimia ja nautintoa. Silti kovin usein meillä ihmisillä on tapana jäädä noihin haasteisiin kiinni. Ikäänkuin ne olisivat enemmän kuin oikeasti ovatkaan.

Haasteet ja vastoinkäymiset kuuluvat elämään. Niiden kautta voimme oppia paljon itsestämme. Kun elämässä tulee vastaan haasteita alamme harmittavan usein etsiä vastauksia ulkopuoleltamme, vaikka todellisuudessa tehokkaampaa olisi kääntää katse sisäänpäin ja etsiä vastauksia itsestä. Joskus elämä joutuu heittämään meidät suoraan myrskynsilmään, mikäli tarvitsemme sitä pysähtyäksemme. Joskus jopa useamman kerrankin, mikäli emme ole tajunneet tätä. Minä ajattelen, että itsensä kohtaaminen onkin ehkä yksi suurimmista opeista tai lahjoista mitä elämä meille tarjoaa. Kun on kohdannut itsensä, voi luottaa siihen, että on jo oikealla polulla. Ei tarvitse elää jokaista elämänkaaren vaihetta nähdäkseen, että on oikealla tiellä. Ei tarvitse odottaa "sitten kun" elämää. Varmasti me kaikki olemme tehneet tai teemme joskus valintoja ja ratkaisuja, joita on mahdollista katua jälkeenpäin. Kuitenkaan näihin vellomaan jääminen ei auta ketään. Joskus tilanteet on vain hyväksyttävä sellaisina kuin ne on. Joskus myöhemmin voi nähdä, että nekin asiat mitä ehkä on katunut, ovat kääntyneet loppuviimein hyväksi. Aina emme vain näe heti kaikkien asioiden yhteyksiä. Emmekä uskalla vain luottaa siihen, että elämä kantaa ja jokainen ottamamme askel, on askel oikeaan suuntaan.

Saatamme käyttää tuhottoman paljon aikaa murehtimiseen eskimerkiksi rahasta, siitä miten saisi enemmän omaa aikaa, miten voisi kommunikoida paremmin lasten kanssa, miten löytää kipinä uudelleen puolison kanssa, mitä työtä tekisi, mihin muuttaisi ym. Loppuviimein kaikkiin näihin löytyy vastaus jokaisen sisältä. Meidät on vain hukutettu monilla erilaisilla tavoilla kuluttaa aikaa ja suunnata huomio pois omasta itsestä, ettemme kuule mitä meille itsellemme kuuluu. Emmekä näe itseämme tuon kaiken hälinän, tekemisen ja suorittamisen ym. takana. Kun näkee ja kuulee itsensä, huomaa myös etteivät ulkoiset tekijät rajoita elämää tai olosuhteet kahlitse sinua.

Minä olen joutunut omassa elämässäni kamppailemaan useasti tämän suhteen. Siis sen, etteivät ulkoiset tekijät tai olosuhteet rajoita minua. Ja monta kertaa jo tajunnut, että näin on. Silti usein törmään tähän. Pohjimmiltaan huomaan, että tämän takana on ajatus siitä, mitä minä todellisuudessa tarvitsen. Joskus hälinän keskellä vain tuo yhteys omaan itseen katoaa, ja silloin tilalle astuu pelko, huoli ja hätä. Minä saan tuon yhteyden takaisin pysähtymällä, hidastamalla ja hiljentymällä. Sitten saan taas kiinni siitä rauhasta ja tunteesta, että olen oikealla polulla. Juuri tänään ja juuri tässä hetkessä. En tarvitse kaikkea. Ei kukaan meistä.


 

Olen oikeassa paikassa tänäänkin. Tämä on minun polkuni ja tätä pitkin minä etenen, vaikka en aina näekkään mikä minua mutkan takana odottaa tai mihin pääsen sillan ylitettyäni. Olen oikealla polulla.


perjantai 25. heinäkuuta 2014

Muutunko vai jäänkö paikoilleni junnaamaan?

 
 Vastaus on, muutun ehdottomasti! Jatkuvasti ja koko ajan.


Olen törmännyt erään ihmisen kanssa erääseen tilanteeseen, joka on toistanut itseään jo useamman kerran. Tämä tilanne on tuntunut minusta pahalle ja ensimmäisellä kerralla se sai kyyneleet kihoamaan silmiini. Kyse siis ei ole mistään minulle miellyttävästä tilanteesta. No ensimmäisen kerran sattuessa, olin niin hämmentynyt tästä tilanteesta, etten osannut sanoa mitään vaan annoin tilanteen olla sellainen kuin oli, kokien itse mielipahaa. Kun tilanne toistui toisen kerran, huomautin tästä hienovaraisesti kyseiselle henkilölle; ”Hei, minusta tuntuu kuin… ja tämä tuntuu minusta hieman ikävälle”. Kolmannella kerralla päätin, etten anna tämän tilanteen ja henkilön vaikuttaa minuun. Tämä henkilö ei nyt kyennyt ottamaan viestiäni syystä tai toisesta vastaan, joten minun hyvinvointini kannalta minun täytyy vain itse hyväksyä tämä tilanne ja olla välittämättä tästä. En halua itseeni, enkä ympärilleni negatiivista energiaa. Joten tämä oli suunnitelmani, mikä tuntui hyvälle. Ajattelen, että toisia ei voi muuttaa. Ainoastaan itseään muuttamalla, voi voida hyvin. Koskaan onni ja hyvä olo eivät voi olla riippuvaisia täysin toisista ihmisistä, vaan ja ainoastaan itsestä.

No tämä lähes samankaltaisena toistuva tilanne on tullut muutaman kerran esiin tuon jälkeenkin, kun olin päättänyt vain hyväksyä sen ja joka kerta olen koettanut olla välittämättä siitä. Eilen törmäsin jälleen tähän samaan tilanteeseen! Äh, jo ties kuinka monennen kerran! Voi itku, ajattelin ensimmäiseksi. En jaksaisi enää tätä. Mikä tässä mättää? Miksi tämä tilanne toistuu ja toistuu lähes samanlaisena? Vaikka olen jo huomauttanut tälle ihmiselle tästä? Olen hyväksynyt tilanteen sellaisena kuin se on? Ja olen hyväksynyt tuon ihmisen? Mikä juju tähän piilee? Sanoinko sittenkään oikeilla sanoilla? Olenko kuitenkaan kyennyt hyväksymään? Ehkä en sittenkään, sillä tämä tilanne kuitenkin nostattaa minussa jotain tunteita.

Tätä hetken märehdin, kunnes ymmärsin. Ehkä tämän ihmisen tehtävä nimenomaan onkin nostaa minussa itsessäni esiin jotain sellaista ikävää, josta voisin päästä eroon tämän tilanteen avulla, jotain mitä en ole aikaisemmin tiedostanut. Ehkä tämä tilanne muuttuu, kun saan selville miksi tätä minulle jatkuvasti näytetään.

Ja niin vain sainkin kiinni siitä, mikä sanoma tuolla tilanteella oli minulle. Ja huimaa miten heti helpotti! Päätin myös, etten jätä tätä vain omaan tietooni ja kerron tästä tälle kyseiselle henkilölle. Tiedostin, että sanomalla tuolle ihmiselle tästä, saatan saada hänet vihastumaan, suuttumaan, loukkaantumaan, säälimään minua tai ihan mitä tahansa. Mutta ajattelin, että aiemmin olin sanonut hänelle vain, että tästä tulee minulle paha mieli. Nyt voisin kertoa, miksi pohjimmiltaan pahoitin mieleni hänen toiminastaan, ja jos hän voi ottaa tämän ensikerralla huomioon, olisin hyvin kiitollinen, ehkä hän toimii tiedostamattaan ja sivuuttaa minut tahtomattaan aina tässä samaisessa yhteydessä. Ja kappas. Tästä syntyikin kyyneleitä myöten antoisa keskustelu tuon ihmisen kanssa. Opin myös, että usein ajattelemme valmiiksi mitä toinen sanoo tai vastaa tiettyyn asiaan tms. kuitenkin tällä tavoin vain ehkäisemme oman kasvamisemme. Sillä tällöin emme anna tilaa toisen ajatuksille ja näkökulmille niin laajasti kuin voisimme antaa. Toisilta ihmisiltä voimme aina oppia jotain. Minä opin tästä paljon ja ehkäpä jatkossa minulle ei enää tätä tilannetta synny. Nähtäväksi jää. Ainakin jotain on purettu.

Aina emme välttämättä huomaa mikä sanoma hankalilla tilanteilla tai ihmisillä on elämässämme. En sano sitä, että hankalia ja omaa energiaa syöviä ihmisiä tarvitsisi tietoisesti jaksaa itsensä lähellä. Jokainen valitsee itse oman seuransa kuin kaiken muunkin elämäänsä. Mutta joskus on tarpeen pysähtyä miksi jokin tilanne tai ihminen saa oman veren kiehahtamaan tai muuten mielen alavireeseen. Tuskin syy kuitenkaan on siinä toisessa. Vaan itsessä. Joskus tilanteen hyväksyminen sellaisena kuin se on, auttaa. Joskus siihen vaaditaan konkreettisia muutoksia. Ja joskus tilanne tai asia on vain jätettävä taakse ja hyväksyttävä sekin ettei sitä voi muuttaa. Hankalia tilanteita ja asioita ei kuitenkaan kannata paeta. Ne kyllä tulevat mukana tavalla tai toisella. Selvittämällä miksi ne tuntuvat ikäviltä tai hankalilta on avain niiden ratkaisuun. 
 
Ja joskus sanomaa lähetetään meille kovin monessa muodossa. Ehkä tuon ihmisen piti toistaa tätä tilannetta minulle niin kauan, että todella ymmärsin ja tajusin mistä pohjimmiltaan on kyse. Joskus onkin tarpeen sietää hetkellistä epämukavuutta, jotta voi taas kokea mukavuutta, sillä aina voimme muuttua paremmiksi versioiksi itsestämme. Ihmisenä kasvaminen onkin jatkuvaa prosessointia. Minä muutuin jälleen himpun verran tämän myötä. Hyvä minä!


Itseksi kasvaminen on loppuviimeinen kasvun iloa, vaikka juurien ja versojen kasvattaminen tuulessa ja
 myräkässä voi olla joskus haastavaa, voi viimein kuitenkin loistaa sellaisena kuin on ja iloita tästä!



maanantai 21. heinäkuuta 2014

Kesäistä päivää!


Täällä jälleen! Kesä on vienyt minut niin "pihalle", niin fyysisesti kuin myös henkisestikin, pois kaikista arkisista aherruksista, että hiljalleen on tämä blogikin päivittynyt. Olen ollut yhä edelleen täysin lomatunnelmissa, että ihan itseänikin välillä ihmetyttää miten näin on päässyt käymään. Mutta ihanaahan tämä on!


 
 
Kirjoitin kesän alussa mitä haluan ja toivon tältä kesältä, ja tajusin eilen, että lähes kaikki toiveeni ovat jo toteutuneet. Ainoastaan aamu-uinnilla järvessä en ole käynyt kuin kerran, enkä vielä herneitä ole saanut omasta pienestä istutuslaatikosta, johon niitä lasten kanssa istutimme, mutta hyvällä mallilla ne ovat, kukkivatkin jo peräti, hyvä me! Ja vielä on kesää jäljellä. Minulla onkin olo, että tämä kesä on kestänyt ihanan kauan, ehkä osittain siitä syystä, että olen jo toteuttanut nuo omat toiveeni tälle kesälle. Ehkä siksi, että koko perheemme yhteinen loma alkoi heti kesän alussa ja heti suuntasimme reissuun. Pelkäsin, että minulla olisi kesän jälkeen olo, että "joko se meni", mutta nyt tuskin sitä voi tulla, kun nyt jo on olo, että onpa tätä kesää saanut ihanan kauan nauttia! Mutta ei sillä, että haluaisin tämän loppuvan, ei suinkaan.


Samalla, kun kirjoittelin tuota kesä postaustani, ajattelin mitä kaikkea minun pitää muistaa tänä kesänä, jotta kesästäni tulee ikimuistoinen kaikkine arkisine asioineenkin. Ja tässä joitakin minun tekemiäni muistutuksiani itselleni... 


...Muista iloita hetkestä. Muista olla kiitollinen. Muista arvostaa kaikkea sitä mitä on. Muistaa ottaa aikaa itselle. Muista olla. Muista kuunnella. Muista nauttia. Muista haistella, maistella ja tuntea. Muista olla läsnä. Muista itsesi. Minä itse valitsen asiat ja tekemiset elämääni, muista tehdä ne ilolla ja mielihyvällä. 


Muistanut olen ja todella ihanaa kesää olen saanut viettää. Nämä toki ovat kaikki sellaisia asioita, joita olisi hyvä muistaa arjessa ihan jokaisena vuodenaikana, jokaisena päivänä ja ihan joka hetki. Elämä on vain nyt, ja niin kovin kiitollinen olen siitä.




Ihania aurinkoisia päiviä kaikille! 


Niin ja jos lomafiilikseni jatkuvat kuten nyt, blogikin päivittyy todennäköisesti vain silloin, kun aivoni eivät ole täysin narikassa. Kiitos kärsivällisyydestänne ihanat lukijani!



tiistai 15. heinäkuuta 2014

Tiedätkö sinä mitä haluat?


Kirjoitin viime postaukseni lopussa siitä, kuinka elämä olisi hyvä kokea merkitykselliseksi. Kuinka ajalla syntymän ja kuoleman välillä on kaikki merkitys, ja miten tuo aika olisi hyvä kokea mielekkääksi. Merkityksellinen elämä syntyy siitä, että ihminen kokee olevansa aidosti osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Sitä, että omalla toiminnalla voi tukea toisten ihmisten toimintaa. Sitä, että tämä toiminta tukee omia arvoja ja oma elämä onkin balanssissa oman arvomaailman kanssa. Sitä, että elämä ja tekeminen tuottaa iloa ja nautintoa. Olit sitten siivooja, tehdastyöntekijä, opettaja, taidemaalari tai ihan mikä tahansa, on tärkeää tuntea, että omalla tekemisellä on myös merkitystä toisille ja itse kokee tämän tärkeäksi ja nauttii tekemisestä.


Olen lukenut nyt Lauri Järvilehdon kirjaa Tee itsestäsi mestariajattelija (2012), jossa hän tuo esille idean kutsumuskartasta. En voinut olla tekemättä tätä kutsumuskarttaa, vaikka ajattelinkin tietäväni minun intohimon kohteeni ja ne tekemiset mitä minä haluan tehdä. Kutsumuskartan ideana on nimenomaan selvittää omat intohimon kohteet, saada selville millaista elämää elää nyt ja millaista elämä voisi parhaillaan olla. Nämä ovat niitä seikkoja mitä kukaan ei voi toiselle sanoa, sillä jokainen elää omaa elämäänsä ja kokee itse itselleen tärkeäksi ja hyväksi ne asiat, jotka sitä ovat.

Jos käyttää päivän sellaisten tekemisten parissa, joiden tekeminen itsessään palkitsee ja tyydyttää, voi hyvin. Jos taas päivä valuu turhauttavien ja merkityksettömien puuhien parissa, voi aamuherääminen ottaa helposti pattiin. Hyvinvointia omaan elämään syntyykin juuri ja nimenomaan kaikessa yksinkertaisuudessa silloin, kun voi hyvin ja tuntuu hyvälle. Onnihan ei koskaan perustu siihen, mitä on ja omistaa, vaan siihen mitä tekee ja miten tekee. Tekemisen sivutuotteena syntyykin tuo onnellisuus. Eli pelkkään päämäärään tähtäävä toiminta ei välttämättä tuo pysyvää onnea ja hyvää olo itselle. Vaan johtaa ehkä tähtäämään aina vain uutta päämäärää tuon hetkellisen onnen tai hyvän olon tunteen takia.

Kun tietää, mitä haluaa, tietää mitä tarvitsee voidakseen hyvin. Tällöin vertailu toisiin muuttuu turhanpäiväiseksi, sillä omat resurssit on suunnattu omiin pyrkimyksiin ja omaan hyvinvointiin, eikä toisten onnistuminen ole tällöin itseltä pois. Jos taas itselle on epäselvää mitä haluaa, kohdistuu huomio helposti toisiin ja toisten tekemisiin. Vertailu ei kuitenkaan tässäkään tuota tulosta.

Kutsumuskartta auttaa nimenomaan saamaan selville mitä itse elämältään haluaa. Tässä sinulle resepti tämän tekoon, jos tahdot tai tunnet tarvetta selvittää oman kutsumuksesi ja intohimosi kohteet:
  1. Ota A4- kokoinen paperi ja kynä.
  2. Kirjoita paperille kaikki sellaiset tekemiset, joissa viihdyt (niin töistä kuin harrastuksistakin), kuten lukeminen, ruoanlaitto, ratsastaminen ym. Kirjaa vain ne puuhat, joissa olet elementissäsi – älä niitä, joita teet vain elämäntilanteesi tai toimenkuvasi johdosta. Kirjaa ylös myös ne tekemiset, joita haluaisit tehdä, mutta juuri nyt et niitä pysty tekemään.
  3. Kun koko arkki on täynnä, pisteytä toimet sen mukaan kuinka paljon pääset niitä tekemään. Kolmosen saa sellaiset puuhat, joita saat tehdä sydämesi kyllyydestä. Kakkosen saa askareet, joita pääset ajoittain harjoittamaan, mutta viihtyisit mieluusti enemmänkin. Ja ykkösellä kuittaat toimet, joita et pääse harjoittamaan juuri lainkaan.
  4. Tarkastele karttaa ja mieti miten voisit järjestää elämäsi ja koko valveillaoloaikasi niin, että jokainen toimi saisi arvosanaksi kolmosen.
 


Kuten mainitsin, ajattelin karttaa aloittaessani, että hahaa! kyllähän minä tiedän mistä nautin ja minulla on paljon puuhia mitkä tuottavat sisäistä iloa. Mutta niin vain kävi, että A4 on aika iso paperi, ainakin minulle nyt. Sain kuitenkin koko paperin täyteen itselleni mieluisia puuhia, kirjoitin, jonkun sellaisenkin mitä en ole koskaan kokeillut, mutta arvelen siitä nauttivani. Olen aina ollut kirjoittamalla ja näkemällä oppiva ihminen ja niin myös omien intohimojen listaaminen ylös näkyvälle, antaa niille uuden merkityksen. Tämä kutsumuskartan teko ei vie kovin paljon aikaa, paitsi tietenkin sen ajan, mitä omien intohimojen pohtiminen vie. Jos näitä ei tiedä niin saattaa joutua pähkäilemään vähän kauemmin ja jos nämä puolestaan ovat itselle selviä, aikaa kuluu vain niiden kirjoittamisen verran. Tämä ei vaadi leikkaa-liimaa-tekniikkaa, etkä tarvitse muuta kuin tuon paperin ja kynän, joten mielestäni aika helppo tehdä. Toki itsellä on sitten vastuu tehdä niitä siirtoja, joita vaaditaan, että elämä tuntuu kolmoselle koko ajan. Minun kartassani ei ollut kuin muutama kolmonen, joten sarkaa on vielä edessä. Ja hetken epäilys meinasi vallata mielen, että millainen ihminen saisi näillä minun listaamilla asioilla kaikkiin kolmosen! Mutta päätin, etten anna tämän vaivata, niihin tähtään kuitenkin! Paljon minun listalla kuitenkin kakkosia oli, että suunta on oikea.
 
Mukavaa tätä päivää!

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Kyynelten keskeltä


"Voi joutua itkemään vähän, jos on antanut kesyttää itsensä."  - Pikku prinssi


Menetin rakkaan ja läheisin ihmisen yllättäen alkuvuodesta. Ikävä on ollut mukana siitä lähtien. Vaikka elämässäni onkin ollut ja on paljon iloa ja onnea, paljon mukavia tapahtumia, tilanteita ja tapaamisia, on kaipaus läsnä kuitenkin monissa hetkissä. Aina on tilanteita ja muistoja, jolloin mieleen nousee tuon menetetyn ihmisen tärkeys, hänen roolinsa, hänen tapansa toimia, hänen sanansa ym. Tiedän tätä tämä on. Surutyö.

Tämän kuolleen henkilön toiveena oli tuhkahautaus. Syystä jos toisesta ja kolmannestakin tämä on kestänyt. Eilen viimein kuitenkin saatoimme ja lukitsimme uurnan holviin. Tuon kauniin uurnan piteleminen omissa käsissä ja katseleminen veti hiljaiseksi. Tunsin valtavaa voimattomuutta tuossa hetkessä. Voimattomuutta, jonkin huomattavasti minua suuremman edessä. Vaikka kaikki tuossa hetkessä muuten tuntuikin niin pieneltä ja koruttomalta, siitäkin huolimatta, että aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja alueen kukat loistivat kirkkaina. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Ikävän kyyneleitä. Samalla ilon kyyneleitä. Tuon ihmisen on nyt hyvä olla. Kaikki on mennyt niin kuin on kuulunutkin. Ja samalla minussa heräsi nöyryys. Nöyryys koko elämää kohtaan. Tuo hetki vakavoitti ja hiljensi kertaheitolla täydellisesti.

Kuolema ravisteleekin elämään. Se muistuttaa ja järkyttää. Kuolema nostaa esiin sen tosiasian, että todella jokaisen meidän ruumiimme on joskus tuossa samassa tilanteessa, mullassa tai tuhkassa. Loppu viimein me kaikki olemme tuolloin samalla viivalla. Ja mitä meistä jää? Kaikki mitä olemme elämämme aikana suorittamisella rakentaneet ja kuluttamalla hankkineet menettää tuolloin merkityksen. Mitään ei kukaan mukaansa saa. Kaikki jää. Mitä merkitystä materiaalilla tuossa vaiheessa on? Eikö tärkeämpää ole kuitenkin se millä lailla elämänsä on viettänyt? Nautinto, ilo, onni, kokemukset, ne kulkevat mukana. Ne tuovat lohtua myös sureville. Näistä voi ammentaa voimaa surun keskelläkin, yhteisistä muistoista, ilon ja onnen hetkistä.

Tuon uurnan lasku hetki sisälsi syvän rauhan ja levollisuuden. Kuitenkaan elämä harvemmin on kovin rauhallista saati levollista. Ehkä päinvastoin levollisuus on levottomuutta, läsnäolo ainaista ajan puutetta. Niin monet tuntuvat juoksevan jonnekin ja haalivan ja metsästävän elämäänsä jatkuvasti jotain uutta. Lepoa ei ole, vaan on kulutettava. Mitä enemmän omistaa, sen tärkeämmäksi itsensä kokee. Kuitenkaan millään näistä ei ole mitään merkitystä kuoleman kohdatessa. Ja tosiasia on, että meidät kaikki on paiskattu kulkemaan tuota kohti. Kohti kuolemaa.

Kuolema muistuttaakin elämästä. Miten elää tämä elämä? Miten kokea elämä mielekkääksi? Mielekkäälle elämälle ei olekaan samantekevää miten se eletään. Mutta miten se tehdään? Jokainen löytää itse vastaukset näihin. Jokainen elää omaa elämäänsä. Se mikä on toiselle hyväksi, ei ole sitä välttämättä toiselle. Siksi vertailu, arvostelu ja kadehtiminen ovat aivan turhaa. Jokainen tietää itse, ainakin syvällä sisimmässään, mistä iloitsee, mistä saa syvän onnen tunteita elämäänsä. Näitä kannattaa silloin alkaa lisätä tietoisesti omaan elämäänsä ja jättää kaikkea sitä minkä tekee vain suorittamalla tai muiden odotusten mukaan vähemmälle.





Itse itsensäkin voi kesyttää ja pysäyttää elämään tätä elämää. Elämään mielekkäästi. Elämään niin, että kuolemaa ei tarvitse pelätä. Elämään niin, että onni ja ilo seuraavat mukana. Elämään niin, että ajalla syntymän ja kuoleman välillä on merkitys. Merkitys, joka ei kumpua vain omistamisesta tai suorittamisesta. Merkitys, jolla on syvä tarkoitus.

Mukavaa viikonloppua!


maanantai 7. heinäkuuta 2014

Arvonnan voittaja

 
 
Arvonta on suoritettu ja onnekas voittaja on HeliHelille lähtee siis Eckhart Tollen kirja Harjoituksia läsnäolon voimasta. Laitathan minulle Heli osoitteesi sähköpostiini elinalah(at)gmail.com, niin laitan sinulle paketin tulemaan.
 
 
Eckhart Tolle on yksi minun ehdottomista suosikeistani. Hän on kirjoittanut useita kirjoja läsnäolon voimasta, kuten Läsnäolon voima, Tyyneys puhuu, Uusi maa sekä tämän Harjoituksia läsnäolon voimasta kirjan. Ensimmäisen kerran ottaessani käteeni Tollen kirjan Uusi maa muistan kuinka kirja tuntui vaikealukuiselle. Vasta käytyäni ensimmäisen mindfullness - kurssin tajusin ja pääsin todella kiinni hänen ajatuksistaan. Hänen kirjojaan täytyy tai kannattaa lukea ajatuksella ja hitaasti, jotta se mitä hän sanoo sanojen takanakin menee perille. Jos hänen kirjojaan lukee rauhassa ja ajatuksella, on väistämättä läsnä ja oppii läsnäolon taitoa.
 
Huomaan, että samallalailla kuin kuntoa on pidettävä yllä, on myös mielen laita. Kunto rapistuu aivan varmasti vuosien kuluessa, ellei liiku lainkaan. Toki hyvä peruskunto ei hetkessä heilahda miinukselle, mutta ajan kanssa varmasti. Sama on mielen hyvinvoinnin laita. Ellei muistuta itseään aika ajoin siitä, että elämä on vain tässä ja nyt hetkessä, muista pysähtyä ja hiljentyä, voi tahti huomaamattakin luisua vauhdikkaaksi ja vain tulevaisuuteen tähtääväksi tai menneitä muistelevaksi. Minä olen nyt pienen tauon jälkeen lukenut uudelleen näitä Tollen kirjoja, ja saanut itseni kiinni siitä, kuinka olen lomallanikin ollut välillä poissa tästä hetkestä. Mikään ei kuitenkaan ole niin arvokasta ja tärkeää kuin olla tässä hetkessä. Tässä hetkessä on elämä. 
 
 
" Anna itsellesi anteeksi se, ettet ole rauhan tilassa. Sinä hetkenä, jolloin täydellisesti hyväksyt ei-rauhan, se muuttuu rauhaksi. Kaikki minkä hyväksyt täydellisesti, johdattaa sinut sinne, vie sinut rauhaan. Tämä on antautumisen ihme.
Tämän hyväksyessäsi jokainen hetki on paras hetki. "  
 
- Eckhart Tolle
 
 
 
 
 
 
 
Aurinkoista kesäpäivää kaikille!
 
 
 

perjantai 4. heinäkuuta 2014

Ihan pihalla - ihan lomalla


Aurinko lämmittää säteillänsä ihoa, ihoa jota ei tarvitse kauttaaltaan kankaiden alle piilottaa. Iho on niin lämmin, että se tuntuu hiestä nihkeälle. Tuuli henkäilee hiljalleen. Kaikennäköiset ja -kokoiset pörriäiset pörräävät ympärillä, joskus pysähtyen ärsyttävästi tuolle paljaalle iholle. Ruoho kutittaa varpaiden alla. Tämä on kesää ja lomaa. Onko sinulla? Minä olen ollut usein siinä kohtaa Suomea, missä on sadellut ja ollut hieman koleaa. Kesää tämä kuitenkin on, ei ole tarvinnut huolehtia, että pihakukkia vaivaisi kuivuus. Kai jossain päin Suomea on ollut melko lämmintä ja kuivaakin jo kesäkuun puolella, ainakin olen kuullut huhuja tällaisesta ja ilmeisesti nyt alkaa jo lämpenemään ja pysyy aurinkoisenakin. Nautitaan täysillä siitä, että on kesä ja moni saa nauttia lomastakin!


  
Lomalla keho lepää, sitä ei tarvitse piiskata jaksaakseen mitään. Lomalla voi riippua riippukeinussa tai maata rannalla tai sängyllä tai missä ikinä, ihan vain siksi että voi. Lomalla mieli saa rauhoittua. Sen ei tarvitse pinnistellä arjen tai työn haasteissa. Voi vaan olla. Lomaa tarvitsevat kaikki. Lapset, aikuiset ja vanhukset. Loma on vaihtelua arjesta. Omasta kokemuksesta tiedän, että myös eläimet nauttivat lomasta. Ainakin meidän koira nauttii saadessaan viettää viikon tai enemmänkin mökillä vapaana koko ajan. Se voi käydä haistelemassa hajuja silloin kun haluaa, tehdä tarpeensa silloin kun haluaa, nukkua auringossa tai varjossa silloin kun haluaa, koluta luita tai oksia silloin kun haluaa. Se viettää koiran elämää. Sitä mitä mekin olemme viettäneet, ei kirjaimellisesti koiranelämää, mutta elämää, jossa vain ollaan. Minun lomani parhautta onkin se, että voi tehdä sitä mikä milloinkin tuntuu hyvälle, ei ole tiukkoja aikatauluja, jos on ollenkaan. Omista valinnoista tuo lomakin koostuu.

Meidän koko perheen yhteinen loma on loppunut. Olemme nauttineet yhdessäolosta, pelailleet, syöneet jäätelöä, reissanneet, nähneet uusia maisemia, ihania ihmisiä, herkutelleet.... pitkä lista mitä olemmekaan tehneet ja silti ollaan pääasiassa vain oltu. Pieniä suuria asioita, meille tärkeitä, jotka sydämiimme olemme tallettaneet ja joista voimaa arkeen ammennamme. Vaikka loma olisi ohi, kesää on kuitenkin jäljellä vaikka kuinka! Ja lomafiilistä kannattaa ylläpitää vaikka työhön joutuisi palaamaan tai siellä vielä puurtaa lomaa odotellessa. Eikä kaikilla ole edes lomaa, tsemppiä teille, jotka koko kesän aherratte! Kaikki vapaa-aika kuitenkin kannattaa käyttää siihen mihin itse haluaa, mikä itselle tuntuu hyvälle ja mistä itse ammentaa voimaa. Siitä sitä voimaa ja iloa elämään saa.



Ja hei, muistahan käydä osallistumassa arvontaan, jos et sitä vielä ole tehnyt, sunnuntaihin asti on vielä aikaa.

Heleää heinäkuuta kaikille!

keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Elämää ei sen vähempää...


Taikasaappaat blogin Heli kirjoitti viime viikolla verrokkitarinoista. Siitä, kuinka jokainen ihminen kaipaa ympärilleen verrokkitarinoita. On sitten kyse lasten allergioista, korvatulehduskierteistä, omasta sairastumisesta syöpään, työttömyydestä, köyhyydestä tai ihan mistä tahansa. Jokainen meistä kaipaa ympärilleen vertaistukea, ihmisiä ja tarinoita, joihin samaistua. Jokainen tarvitsee tunteen kuuluvansa johonkin joukkoon. Tietää, ettei ole ainoa, joku muukin on selvinnyt tästä, kyllä minäkin selviän. Blogit ovat usein  "kiiltokuvia" ihmisten arjesta, kauniita kuvia, ruusunpunaisia haaveita, on kiltit lapset, ihana mies, hyvää ruokaa ja mukava työ. Heli haastoi kuitenkin jokaisen hänen lukijansa kirjoittamaan siitä tavallisesta arjesta, siitä mihin voi kuka tahansa samaistua. Koska totuushan on, ettei kenenkään lapset aina ihania ole, paraskin puoliso ottaa joskus kupoliin ja ruoka palaa pohjaan.

Mietin paljon omaa arkeani. Nyt olemme olleet koko perhe lomalla, arki on ollut kaukana ja olen nauttinut tästä täysin siemauksin. Arki tulee vielä, sen tiedän. Olen välillä paljon ja pitkiä aikoja yksin lasten kanssa, se on arkeani. Sitä ettei ole toista jakamassa lasten huolia tai tarkastamassa läksyjä. Sitä ettei ole kainaloa iltaisin mihin käpertyä, kun itse sitä kaipaisi. Ollessani yksin olen joutunut oppimaan sietämään epäjärjestystä, sillä aikani ei riitä kodin siistimiseen kolmen lapsen ja koiran jäljiltä. Olen joutunut antamaan periksi monissa niissä kasvatusperiaatteissani, mitä joskus ajattelin olevan tärkeitä. Meillä huudetaan ja itketään, mutta aina annetaan anteeksi. Minäkin pyydän anteeksi lapsiltani, jos olen ollut väsynyt, enkä ole jaksanut kuunnella heidän tärkeitä asioitaan tai olen hermostunut pienestä. Välillä joudun puremaan hampaani yhteen, sillä niin vatuttaa. On hetkiä, jolloin olen saanut juuri siivottua ja poikalauma lampsii sisään mistä lie ojanpohjien kautta tulleina. Katselen ympärilleni ja ajattelen, miten turhaa tuo siivoaminen olikaan. Usein arjessani olenkin ollut turhautunut. Nyttemmin olen oppinut tätäkin hyväksymään. OIen myös oppinut myöntämään oman väsymykseni ja antamaan sille tilaa. Olen oppinut ottamaan aikaa itselleni, joka onkin minun arkeni henkireikä. Joskus elämässäni on aikoja, jolloin herään hyvin ajoissa ennen muuta perhettäni saadakseni itselleni hiljaista aikaa ja ollakseni yksin. Joskus taas minulla on enemmän aikaa itselleni.

Suurin kaikista, olen oppinut antamaan itselleni anteeksi. En ole täydellinen, enkä sellaiseksi pyri. Joskus marketin kassalla ostosteni ladottua hihnalle ja jonon ollessa takanani, huomaan ettei minulla ole lompakkoa mukanani. Joskus tarjoan lapsille vain pastaa kera mikrossa lämmenneiden nakkien. Meillä syödään tavallista perusruokaa, joskus useampana päivänäkin samaa, vaikka pyrinkin, ettei eineksiä meillä juuri käytetä. Tahdon tajota ja syödä itse mahdollisimman paljon luomua ja puhdasta ruokaa. Mutta olen ihminen, äiti ja välillä väsynyt tai välillä on mielenkiinto muissa asioissa, ettei ruoka ole ykkönen. Olen oppinut luottamaan siihen, että asioilla on tapana mennä niin kuin on tarkoitettu. Olen myöntynyt siihen, että elämäni on tätä ja olen kiitollinen kaikesta mitä siihen olen saanut. Minulla on paljon asioita, jotka ovat erittäin hyvin.



Olen joskus katsonut myrskyä sisälläni silmiin, enkä enää kovin pienistä keikahda, ainakin luulen niin, enhän toki tiedä mitä elämä vielä eteeni tuo. Nautin arjestani yhtälailla kuin nyt lomastani. En halua välittää kiiltokuvaa elämästäni, sitä se ei ole. Se on vain elämää, tavallista sellaista. Sitä missä on välillä surua ja murhetta, sitä missä joskus iltaisin tulee sellaisia nauruhepuleita, joissa maito lentää lapsien suusta, sitä missä lapset hyppivät sohvalla ja tappelevat siitä kuka saa istua etupenkillä. Niin. Tätä elämäni on. Mutta yhtä tärkeää arjessani on sanat rakastan sinua. Meillä ei koskaan ole päivää ettei tätä toiselle sanota. Lapset toivottavat toisilleen hyvää yötä, vaikka kuinka olisivat päivällä tapelleet.

Ehkä juuri siitä syystä ja siksi, että joskus selvinneenä myrskystä ja omaa elämääni pohtineena olen saanut tunnetta kiitollisuudesta. Kiitollisuutta jokaisesta päivästä. OIen oppinut hyväksyvämpää asennetta elämää ja arkea kohtaa. Ehkä juuri tästä syystä, en jaksa valitaa, nurista tai rutista päivästäni. Aina on hetkiä, jolloin kaikki ei mene niinkuin olen ajatellut, mutta aina voin itse vaikuttaa siihen kuinka näihin suhtaudun.

Näillä mennään, tätä elämäni on. Niin arkena kuin juhlanakin. Elämää isolla Eellä!

Halauksin, Elina