Etusivu

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Arvontaa ja läsnäoloa


Tämä  blogi on ollut olemassa nyt kolme kuukautta ja te monet ihanat lukijat olette löytäneet tienne tänne. Kiitos jokaiselle ja kiitos kommenteista ja palautteista, joita olen saanut. Minä niin aina iloitsen kaikista viesteistä ja kommenteista!

"Eksyin" viime viikon lopulla kirjaostoksille. Käsiini sattui Eckhart Tollen kirjat Tyyneys puhuu ja Harjoituksia Läsnäolon voimasta. Kotiin saavuttuani huomasin, että minullahan on jo tämä viimeksi mainuttu kirja! Taputukset minulle tästä. Mutta silloin keksin, että tämä kuuluu jollekin lukijalleni. Nyt, heti ja tässä. Mikä on ihanampaa aikaa kuin kesä harjoitella taitoa olla läsnä tässä ja nyt hetkessä. Joten tästä lähtee tämän blogin ensimmäinen arvonta.

Arvonta- aikaa on tämä heinäkuun ensimmäinen viikko,
sunnuntaihin 6.7.2014 asti klo 24.00 asti.

Arvontaan osallistut:
  • Yhden arvan saat kommentoimalla tähän postaukseen.
  • Kaksi arpaa saat, jos olet jo lukijani tai liityt nyt lukijakseni.
  • Kolmella arvalla pääset mukaan, jos linkität tämän omaan blogiisi.


 
 

Ensi viikon alkupuolella ilmoitan kuka onnekas voitti tämän kirjan itselleen. Onnea arvontaan jokaiselle!
 
 
"Oivalla perin pohjin, että tämä hetki on kaikki mitä sinulla on. Keskity täysin tähän hetkeen. Jos aiemmin elit ajan maailmassa ja olit läsnä vain hetkellisesti tässä hetkessä, asetu nyt taloksi nykyhetkeen ja vieraile vain hetkittäin menneisyydessä ja tulevaisuudessa, kun on elämän käytännön puoli sitä edellyttää. Sano aina "kyllä" nykyhetkelle." -Eckhart Tolle


perjantai 27. kesäkuuta 2014

Elämää saaristossa 2


Jatkan vielä eilistä postaustani elämästä saaristossa, sillä tuntui etten saanut kaikkea eilen kirjoitettua. Mielessä liikkui niin paljon noina muutamana päivänä tuolla pienessä saaressa pienessä mökissä. Kaikki tuntui olevan pientä ja siinä se suuruus sitten olikin.

Edellisen päivän sade oli seuraavana aamuna ohi ja päivä valkeni kirkkaampana, vaikka kylmä minun vieläkin oli. Aamupalaa laitellessamme, mieheni pohti pitäisikö leipoa sämpylöitä puurohiutaleista. Olimme todella tässä tilanteessa, että syötävää oli vähän. Olimme saaneet uuden kutsun illalla syömään isäntäperheemme luokse, mutta nyt oli vasta aamu. Kauppaan olisi turha mennä. Hyllyihin tulisi uutta tavaraa vasta meidän lähdettyä saarelta. Kyllä asioilla on tapana järjestyä, sanoin ääneen. Ainahan voimme lähteä kalastamaan, kuten isäntäperheemme oli meitä opastanut.  



 
Elämä saaressa on jollain tapaa kovin alkukantaista ja samaanaikaan niin täyttä elämää kuin elämä voi tässä ja nyt hetkessä olla. Kaikki on ennakoitava. Kaikkea ei ole saatavilla. Sitä ilman on pärjättävä mitä ei ole ja voi olla, että sen saaminen mikä puuttuu voi kestää  jonkun aikaa. Jos olet raskaana, on ainakin kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa lähdettävä lähemmäs sairaalaan, toisten nurkkiin, sillä matka saaresta sairaalaan kestää turhan kauan. Lapset kukevat veneellä eri saareen kouluun. Koulumatkallakin on pituutta. Ensin lapset kävelevät kotoa satamaan, sitten veneellä seuraavaan saareen, sieltä on vielä muutama kilometri kävelyä kouluun. Minua puistatti ajatus pienistä koululaisista hyytävän kylmänä talviaamuna pimeässä  taskulamput käsissään taivaltamassa tuota matkaa. Alan ymmärtää mikä vaikutus merellä ihmisiin saaristossa onkaan.
 
Täällä lapset viettävät melko erilaista elämää mitä mantereella. Mainoshömppä puuttuu lasten elämästä ja leikeistä. Kyllä hekin televisiosta mainoksia näkevät, mutta kun näitä leluja ei ole kaupan hyllyllä, ei niitä pursuile kotonakaan. Lapsilla on luonto, kävyt, kivet ja muut metsänantimet. Ei välttämättä ole ikätovereita leikkikavereina, tai samaa sukupuolta. Sitä leikitään sen kanssa kuka myös on lapsi tai kuka leikkii. Omien lastemme leikitkin olivat erilaisia täällä mitä kotona. Molemmat poikamme innostuivat leikkimään pitkään muun muassa käpyeläimillä, mitä tuskin olisivat kavereittensa kanssa tehneet.

Päivällä isäntäperheen äiti tuli yllättäen lämpimän leivän ym. kanssa käymään, "ajattelin, että jos haluatte". Sydämeni on pakahtua kiitollisuudesta ja siitä hämmennyksestä, että nuo ihmiset ajattelevat meitä näin paljon, vaikka tiesin että juuri nyt heillä oli omat "kiireensä". 
 


Koen valtavaa kiitollisuutta, että sain olla osallisena saaristolaisten arjessa. Täällä pidetään toisista huolta. Ei pelata rahalla. Ei vallalla. Jos joku osaa, sitä osaamista käytetään kaikkien saaren asukkaiden hyväksi. Jos joltain jotain puuttuu, sen saa siltä kenellä sitä on (jos on) ja tilalle voi antaa jotain muuta. Rahalla ei ole suurta roolia. Sillä mitä sinulla on päällä, on aivan yhdentekevää, pääasia, että se pitää sinut lämpimänä tai kuivana kelistä riippuen. Kunnioitan näitä ihmisiä suuresti. Nämä ihmiset pelaavat täällä toisten huomioimisella, hyväntatoisuudella ja auttamisella. Nämä ihmiset ovat totisinta totta tässä ja nyt hetkessä. 
 
Olen ollut naiivi. Nämä kokemukset hyväntahtoisuudesta ja toisten auttamisesta jättivät minuun jäljen. Ihanan sellaisen. Koen suurta kiitollisuutta tästä kokemuksesta. Kaikki  omassa elämässäni olleet itsestäänselvyydet saivat uudenlaista perspektiä. Kiitos!


Ihanaa perjantaita sinulle!
 

torstai 26. kesäkuuta 2014

Elämää saaristossa 1


Toivottavasti ette jo kyllästy Ahvenanmaa juttuihini, mutta vielä pala elämää saaristossa olisi nyt tulossa.

Saimme nimittäin kutsun pieneen saareen erään perheen vieraaksi, heidän pieneen mökkiinsä talonsa lähettyville muutamaksi päiväksi. Automme oli pakattu lattiasta kattoon, sillä tästä alkaisi samalla kotimatkamme. Lähimme ajelemaan kohti lauttaa, jonka on määrä lähteä satamasta kahdeltatoista ja ajattelimme, että tunnin ajomatka riittää hyvin tuohon matkaan, joka meillä oli edessämme sinne. Emme kuitenkaan ottaneet huomioon, että matkan varrella oli losseja, joissa vierähti aikaa, kanava, josta purjeveet lipuivat hiljalleen ohi, lampaita, jotka kulkivat vapaana autotiellä ja hölmistyneinä kiireisiä autoilijoita tuijottelivat, kuin sanoakseen "mihin teillä nyt tässä oikein kiire on?". Kello tikitti eteenpäin ja meille valkeni hyvin äkkiä, että tunti tähän matkaan oli liian vähän. Emme olleet osanneet varautua näihin pysähdyksiin täällä. Nämä olivat kaukana omasta arjestamme. Usein matkan aikana sanoinkin ääneen, muuta perhettäni ja itseäni lohdutellakseni, että "ei haittaa vaikka myöhästymme, kaikki menee niinkuin on tarkoitettu, voimme aina mennä seuraavalla lautalla" (vaikka tiesinkin, että lippuja siihen ei välttämättä olisi saatavilla) ja koetin keskittyä seurailemaan sateen piiskaaman lasin läpi kauniita maisemia.  Ehdimme  kuitenkin viime minuuteilla lautan kyytiin. Huh ihanaa, henkäisimme kuin yhdestä suusta lautalle astuttuamme.

Meitä vastassa oli oranssiin sadetakkiin sonnustautunut parrakas vanha mies, joka villahattunsa alta vilkaisi meitä. Olin pukenut itselleni kaikki lämpimimmät vaatteeni mitä matkassa puhtaana enää oli, mutta... en ollut varautunut piiskaavaan, hyytävän kylmään sateeseen. Tuuleen, joka meinasi kaataa seisoviltaan, minut aikuisen ihmisen. Kylmyyteen, joka viilsi luihin ja ytimiin saakka keskellä kesää. Vaatevalintani ei ollut osunut lainkaan nappiin. Pitelen paljaalla kädelläni kiinni lautan rappusten viereisestä kaiteesta ja koetan astelle sateen liukastamia portaita ylös. Pääsen ylös ja katsellaani alan etsiä istumapaikkaa. Olemme viimeiset lautalle tulijat, ja selvästi ensimmäistä kertaa ja ainoat turistit, huomaan pian. Osalla oli yllään toppatakki, joillain sadetakki, usealla jokin villahattu tai muu pipo, jollain rouvalla oli ihanan värikäs villaneule, jota kaipasin nyt kovasti. Minulla oli jalassani kyläkaupasta ostetut pistokkaat, sillä muihin matkassa oleviin kenkiini ei mahtunut villasukat. Huomaan erottuvamme aikalailla tästä porukasta. Vanhat miehet ryystävät kahviaan ja kaivavat eväänsä laukuistaan. Jotkut katsovat ensin meihin ja sitten toisiinsa kuin sanoakseen "turisteja". Päätän, etten anna tämän häiritä matkantekoamme, vaan alan katsella ikkunoista maisemia, mitä sateelta nyt pystyi lasin läpi näkemään.

Minä ja minun onnistunutta asuvalintaani...
 
Pääsemme saarelle, jossa meidät otetaan avosylin vastaan. Tuntuu kuin meitä olisi odotettu kauan. Meitä varten nähty paljon vaivaa. Tuntuu hyvälle. Vaikka samaanaikaan koenkin tunnetta, etten kuulu joukkoon. Aamuiset ripsivärin laitot tuntuvat nyt naurettaville vaatteitteni ohella. Olen kuin olisin tullut eri planeetalle. Olo on täydellisen turisti. Jälleen hoen mielessäni itselleni, "älä anna ulkoisten tekijöiden häiritä nauttimista tästä ja nyt hetkestä, älä välitä mille näytät, ole ja nauti hetkestä". Meille esitellään mistä saarelta löytyy kauppa, missä on mökikimme, jossa meidän on määrä olla seuraavat kaksi päivää ja missä isäntäperheemme asuu. Yksi museokin löytyy saarelta. Ei muuta. Koko saarella on noin 80 asukasta. Mielessäni kelaan paljonko meidän omalla tienpätkällä asuu... ja tajuan kuinka vähän kahdeksankymmentä ihmistä oikeastaan tässä yhteydessä onkaan. Isäntäväki toivottaa meidät tervetulleiksi illalla syömään heidän kotiinsa ja jättävät meidät asettumaan mökkiin.
 
Lähdemme käymään kaupalla, sillä meillä ei ole kuin jotain keksejä ym.mukanamme. Kauppaan astuessamme sisään, tajuan heti... olisi pitänyt käydä kaupassa ennen lauttaan astumista. Kauppa on pieni. Huomattavasti pienempi sitä kyläkauppaa, jossa aiemmin olemme asioineet. Täällä ole ole paljon mitään, vain kaikista tarpeellisin. Muutama jauhopaketti on hyllyllä, ehkä kymmenen tomaattia, pari leipää, neljä pakettia makkaraa uistinten vieressä ym. Mitä me voimme ostaa täältä syödäksemme?! Huomaan ajattelevani hieman hädissäni, emmehän me viimeisiä voi ostaa, mistä nämä ihmiset saavat ruokaa! Tämä on heidän ainoa kauppansa, vaikka tiedän, että kyllähän kauppias ruokaa kauppaansa saa, mutta tuntui oudolle ostaa hyllyn viimeiset tuotteet. No hapankorppua, kurkkua ym. saamme kuitenkin ostettua, että pärjäisimme iltaan ennen kuin menemme kylään syömään. Mökille palattuamme todellisuus iskee kuitenkin vasten kasvojani. Minun on valtava nälkä, mutta lapsenikin tarvitsevat ruokaa, enemmän kuin minä. Heille sitä on annettava. Istumme mökissämme. Täällä, jos missään tunnen itseni nyt niin kovin pieneksi. Kovin ajattelemattomaksi ja kovin naiiviksi. Täällä olemme nyt täysin elämän armoilla. On yhä hyytävän kylmä. Takka on laitettu heti tulille tultuamme mökkiin, mutta lämmin ei ole ehtinyt laskeutua sisään. Sade piiskaa yhä rajusti. Täältä ei pääse pois huomaan ajattelevani, vaikka en sitä haluakaan. Mutta tietoisuus siitä, että meri ympäröi kaikkialla, tuo olemiseen erilaisen fiiliksen. Ei ole sairaalaan, jos jotain sattuisi, ei apteekkia jos jotain akuuttia puuttuisi, ei ole markettia, ei edes pientä siwaa tai salea, josta saisi jotain pikaisesti ruokaa lapsille. Ympärillä on vain luonto, huikean kaunis sellainen. Meri, jota alan pikkuhiljaa oppia kunnioittamaan. Meri jonka armoilla kaikki täällä elävät. Eikä kyse ole vain tästä päivästä, vaan meidän tulee olla täällä vielä muutama muukin päivä. Vaatevalintanikin ovat aivan pielessä. Täytyisi kai käsin saippualla alkaa pesemään, jotta jotain lämmitä päällemme saisimme. Mitä me täällä nyt oikein teemme! Haluaisinko kotiin?

Illalla menimme syömään isäntäperheemme luokse. He ottivat meidät lämpimästi vastaan, niin tervetullut kenenkään kotiin en muista ihan juuri olleeni. Ja voi, en ehkä koskaan ole saanut niin hyvää ruokaa! Niin maistuvaa. Ehkä nälällä saattoi olla osuutta asiaan, mutta varmasti myös sillä, että kaikki raaka-aineet olivat omasta maasta poimittuja tai muuten joltain saatua ym. Aivan ihanaa!  Heidän ruokapöydästään avatui näköala merelle. Niin kaunista. Mielessäni ajattelin, että minä ehkä raivaisin tuota metsää hieman enemmän edestä, että näkymä olisi vielä avarampi. Onneksi en tätä ääneen sanonut, sillä seuraavassa hetkessä selvisikin, että siinä on sitä varten suuret puut, ettei mereltä tuulisi niin kovasti syksyllä ja talvella. Tunsin itseni niin useasti täysin noviisiksi ja naiiviksi. Täällä elämä poikkesi niin täysin omastani. Aina tullessamme Ahvenanmaalle, olen kokenut, että kiire, suorittaminen ja päteminen on jäänyt taakse ja olemme vain olleet. Olemme saaneet nauttia kauniista luonnosta ja kimmeltävästä merestä, olemisen ihanuudesta. Olemme kuitenkin aina olleet autolla ajomatkan päässä Maarianhaminasta. Autolla olemme aina päässeet pois mökistämme, olemme päässeet kauppaan, apteekkiin. Ihan mihin olemme halunneetkin. Nyt emme sitä voineet tehdä. Nyt olimme ottaneet seuraavan askeleen vielä pidemmälle ja syvemmälle, elämään joka kiehtoi ja kauhistutti minua yhtäaikaa. Kyselin kuin pikkulapsi, sillä halusin ymmärtää näiden ihmisten elämää paremmin. Samaanaikaan tuntui, että joudun joka toisen kysymyksen nieleskelemään, etten paljasta omaa tyhmyyttäni. Miten olinkaan tässä tilanteessa. Ihmisten kodissa, jotka ottivat kuin parhaimman kaivatun ystävän kotiinsa ja samalla tunsin itseni niin typeräksi. En muista tunteeni yhden päivän aikana näin useasti koskaan ennen tälläistä.


Näkymää lautan kannelta, hyytävän tuulen piiskatessa sadetta vasten kasvoja.


Oma pienuuteni näytettiin minulle selkeästi ja useasti tämän päivän aikana, se ei jäänyt lainkaan epäselväksi. Syystä tai toisesta minun tarvitsi tämä kokea. Samalla en ollut ehkä koskaan tuntenut niin lämmintä ja ihanaa vastaanottoa. Miten joillakin ihmisillä onkin taito ottaa vieraansa niin lämpimästi vastaan, voi kun osaisin tuota edes hieman.

Illalla kylmissäni hiippailen ulkohuussiin. Jätän oven melko auki, sillä kuka minua nyt täällä illan viimeisenä tuntina tulisi katsomaan, ei kukaan, sillä ei täällä päivälläkään kukaan ohi kulkisi. Mutta nyt. Peura tuijottaa minua tummilla suurilla silmillään suoraan omiini. Siinä istuessani huussissa kylmyyttä väreillen katson tuota eläintä osaamatta ajatella mitään. Katsomme toisiamme melko pitkän aikaa. En uskalla nousta, en halua tuota kaunista eläintä säikäyttää, vaikka minusta tuntuukin, että minä olen se joka enemmän onkin nyt säikähtänyt. Tovin siinä tuijottelemme toisiamme. Ja niin peura ottaa ja lähtee, yhtä nopeasti kuin tulikin. Ja minä hiivin mökkiin peiton alle lämpimään.
 
 

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Mikä meitä vaivaa?!



Oletko koskaan tuntenut sitä tunnetta loman jälkeen, kun kukaan ei hymyile tai toivota hyvää huomenta iloisesti? Kuinka tuntuu toisaalta ikävälle palata kotiin, vaikka toisaalta onkin jo kaivannut kotiarkea? Minä olen.

Muistan tunteen, kuinka joskus olen palannut etelän aurinkolomalta kotiin Suomeen, aamulla astelen parkkipaikalle uutta energiaa ja iloa puhkuen. Naapuri tulee vastaan, pää painuneneena rintaa vasten, kulmiensa alta ohimennen vilkaisee ja päästää jonkun huomenen tapaisen huuliensa välistä. Niin, ei meillä kaikilla todellakaan aina ole hyvä huomen, mutta melko usein meidän suomalaisten on vaikea seisoa selkä suorassa hymyillen ventovieraalle vastaantulijalle.

Olemme käyneet nyt lomamme aikana useasti täällä Ahvenanmaalla pienessä kyläkaupassa, niinkuin meillä on aina tapana täällä ollessamme, välttelemme suorastaan isoja marketteja. No ei niitä täällä kovin montaa olekaan. Kotonahan tuo marketeissa asioiminen on arkipäivää. Enkä siitä juuri erityisemmin nautikaan. Ainakaan niiden perusruokaostosten tekeminen viisihenkiselle perheelle ei kuulu aina suosikki puuhiini, ehkä juuri siitä syystä käymmekin kaupassa maksimissaan kerran viikossa isommilla ostoksilla, joskus kerran kahteenkin viikkoon ja täydennetään vain jotain puuttuvia juttuja kotimatkan varrella pikkukaupasta. Mutta täällä tämä pieni kyläkauppa! Kaupassa käynti on ihanaa, suorastaan retki tuntemattomaan. Myyjä terhevehtii iloisesti astuessamme kauppaan. Lihatiskin myyjä katselee meitä odottaen saaden palvella. Kun emme tarvitse hänen palvelujaan tällä kertaa, tulee hän pian luoksemme katsellessamme paikallisia siideripulloja. Hän kertoo niiden olevan alkoholittomia, mutta hyviä. Tästä syntyy keskustelua ja myyjä seuraa mukanamme myös vihannestiskin ja leipähyllyjen viereen. Täällä tämä ei tunnu tungettevalle, ei pakkomyymiselle tai tyrkkyttämiselle, ei mitään sellaista. Täällä tämä kuuluu tähän. On mukava jutella niitä näitä eri raaka-aineistakin tuon ventovieraan myyjän kanssa. Kotonahan joskus saa marketin käytävillä etsiä sitä vihreäpukuista henkilöä, jotta saisi apua. Jos on kateissa mantelit, niin ei auta muu kuin etsiä, ei myyjäkään vältttämättä tiedä missä ne ovat tai sitten ohjaa vain suunnan mistä päin ne löytyvät, tai ohjaa toisen myyjän luokse, eikä tätä kyseistä myyjää välttämättä edes löydy niiden hyllyjen luota, joista ensimmäinen myyjä on sanonut tämän suurinpiirtein olevan. Loppu jääkin itsensä tehtäväksi löytää ne monien hyllyjen välistä. Tai sitten on se, kun menet vaatekauppaan ja tahtoisit vain katsella, silloinhan ne myyjät tulevat vierelle apua tarjoten ja kaupitellen milloin mitäkin. Tämä tuntuu joskus tungettelevalle, olisi niin paljon mukavampi kuljeskella ja vain katsella, joskus vain odottaa ajankulua. Toki on kohteliasta käydä kysymässä tarvitseeko apua, mutta myyjän tulisi osata vetää raja milloin voi kaupitella ja milloin antaa ihmisen rauhassa kierrellä. Mistä tämä johtuu, tämä tungettelu tai se ettei myyjillä välttämättä ole edes aikaa tai mielenkiintoa palvella?

Täällä pienessä kyläkaupassa myyjän jutustelut eivät tunnu ostokseen tyrkyttämiselle. Hän on vain kiinnostunut meistä. Täällä ihmiset pitävät huolta toisistaan, huomioivat hyväntahtoisesti ilman tarkoitusperiä kaupassakin. Jokaisella meistä onkin omat aikeet ja omat tarkoitusperät. Onko elämämme liian suorituskeskeistä? Niin, että tilaa vapaalle inhimilliselle kanssakäymiselle ei ole edes siellä kaupassa, myyjän pitäisi saada pitkät hyllyt vielä uudelleen hinnoiteltua saman työpäivän aikana tai vaateketjun myyjän tarvitsisi saada mahdollisimman paljon myytyä tiettyjä mekkoja juuri tässä kuussa, jotta saisi sen toivomansa bonuksen? Ei silloin jäädä niitä näitä rupattelemaan tai olla kiinnostuneita tuosta ihmisestä itsestään mitä hän oikeasti sanoo ja tarvitsee. Ei aidosti palvella.

Tai miksi joskus sen huomenenkin sanominen naapurille voi olla niin vaikeaa? Onko meidät imetty niin kuiviin suorittamisella, ettei voimia riitä tuohon inhimilliseen kanssakäymiseen naapureiden tai vieraiden ihmisten kanssa. Tarttuuko tuo negatiivisuus, passiivisuus ja muiden huomioimattomuus? Olemmeko vain joukolla tällaisia? No en tiedä. 

Täällä on niin mukava asioida kaupassa ja jutella niitä näitä myyjien kanssa. Täällä ihmisillä ei tunnu olevan kiire, eikä minullakaan. En muista nähneeni täällä kenenkään liikkuvan edes kovin pikaisesti. Täällä tehdään vain se mitä kulloinkin ollaan tekemässä. Ainakin suurin osa ihmisistä toimii näin. Toivottavasti itse saan säilytettyä tämän tunteen ja oloitilan tästä kiireettömyydestä ja toisten huomioimisesta vielä kotiin palattuanikin.


 

Jokainen meistä voikin vaikuttaa täysin omaan elämäänsä ja mitä plussaa! oma hyväolo ja kiireettömyys heijastuu väistämättä myös muille. Ilo tarttuu siinä missä negatiivisuuskin. Hyväntahtoisuus saa ihmiset hymyilemään. Toisten huomioiminen ja auttaminen jättää joskus huomaamattomankin, mutta jättää kuitenkin myönteisen jäljen autettavaan. Ihmimillisyys voi pysäyttää joskus kiireisen ihmisen. Jo pelkkä hymy voi joskus pelastaa jonkun päivän. Kohdataan siis toisiamme niin kaupassa kuin parkkipaikallakin!


Hymyilevää päivää sinulle,
halataan, jos tavataan!

lauantai 21. kesäkuuta 2014

Meidän juhannusta!


Me olemme viettäneet tänä vuonna juhannusta Ahvenanmaalaisittain. Olemme vuosien aikana kolunneet hiljalleen lähes kaikki nähtävyydet täällä, mutta emme ole koskaan viettäneet juhannusta täällä. Tämä olikin meille nyt ihan uutta ja mielenkiintoista. Lapsia jännittikin mitä tapahtuu, sillä juhannuksen vietto poikkeaa täällä monella tapaa meidän perinteisistä juhannuksista.




Täällä ei polteta kokkoja (kokot poltetaan täällä vappuna), vaan tapana on koristella juhannussalot, jotka nostetaan pystyyn kylissä - jotkut heti aamusta ja jotkut vasta illalla. Tällä kylällä missä me olemme juhannussalko nousi pystyyn kahdelta päivällä. Juhannussalon noston yhteyteen kuuluvat perinteisesti laulut, musiikki, tanssit ja erilaiset piirileikit. Ennen juhannussalon nostoa, kyläläiset ja vieraatkin pääsivät mukaan koristelemaan salkoa lehväköynnöksillä, seppeleillä ja juhannuskruunuilla. Salot ovatkin sitten pystyssä koko vuoden.


  
 
Täällä koko kylä osallistuu juhannussalon nostoon. Porukkaa olikin paljon paikalla. Erilaista ja ihanaa meille siinä mielessä, että meidän juhannusperinteisiin ei ole koskaan kuulunut, että porukalla esimerkiksi kokoaisimme kokon, saati että se jo päivällä poltettaisiin. Lasten ja lapsiperheiden kannalta onkin hyvä asia, että tapahtuma oli jo päivällä. Jokaisella oli sitten mahdollisuus poistua paikalta omaan tahtiinsa. Tämä on mielestäni yhteisöllisyyttä parhaimmillaan. Iloa elämässä! Ihana oli nähdä niin paljon väkeä pienellä alueella kaikki samantarkoituksen äärellä. Juhlimassa keskikesää!


Ihanaa ja rentouttavaa aikaa jokaiselle!

torstai 19. kesäkuuta 2014

Sataa vettä...


Sade rummuttaa pisaroillaan peltikattoon... Ihana ropina kuuluu sisälle saakka. Teekupistani nousee höyry ja olen sulloutunut huovan sisään. Muu perheeni ottaa päiväunia. Loman parhautta.

Tässä istuessani nojatuolissa ja katsellessani meren pintaa, joka sadepisaroiden ansioista väreilee ja muuttaa muotoaan jatkuvasti tajusin miten ihana onkaan olla hiljaisuudessa. Kuunnella vain luontoa ja olla. Luonto on kuin jatkuva muuttuva taidenäyttely. Aina arjen kiireissä ei vain ehdi nähdä kuinka monia eri vihreän sävyjä luonnosta löytyykään tai millaisia ääniä luonto tarjoaa.



Kaupungin hälinä, televisio, autot, erilaiset koneet, ihmiset, bussit, metrot, lentokoneet, hissit, radiot, pesukoneet, kassat....kaikki pitävät ääntä. Meidät hukutetaan välillä mainoksiin, uutisiin, musiikkiin ja viihteeseen. Kaikki on kalenterissa. Se mitä ei siellä ole, sitä ei ole olemassa. Mutta laitammeko itsemmekin kalenteriin? Ei kai. Tai ainakin harvempi varaa aikaa kalenteriin hiljaisuudelle. Voi olla, että kalenterissa lukee jumppa, salilla käyminen tai kampaaja. Mutta missä on se aika, kun kuulee vain oman sisäisen äänensä? Se ei ole sitä, kun lapset ovat menneet nukkumaan ja avaa television tai surffailee netissä. Minä en ole aina ymmärtänyt tätä hiljaisuuden merkitystä, ja välillä nykyään arjessanikin sen unohdan ja joskus taas huomaan taistelevani, että saan edes hetken sitä itselleni. Kaupungeissa elämä on äänien ympäröimää. Maalla ja luonnossa äänet ovat erilaisia. Äänet ovat rauhoittavia ja rentouttavia. Niihin ei tarvitse ottaa mitään kantaa. Se mitä linnut meille laulavat, eivät saa meitä tuntemaan puutosta mistään. Toisin kuin mainokset, useimmitenhan ne saavat tunnetta siitä, pitäisikö minunkin, minulla ei ole ym.







 
 
Minä olen nyt kuulemassa omaa ääntäni ja sen voin sanoa, että nautin tästä täysin siemauksin. Tänään tämä sadepäivä on ihana, voimia antavaa minulle!

Sataa tai paistaa sinun ympärilläsi, niin ihanaa tätä päivää sinullekin!

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Terkkuja Ahvenanmaalta!


Olemme Ahvenanmaalla. Merituuli henkäilee lempeästi. Linnut sirkuttavat ja visertävät. Konserttia on ilo kuunnella. Meri kimmeltää auringon säteiden ansiosta, jotka välillä pilvien raosta loistavat. Mökin piipusta nousee kevyt savuvana kohti taivasta.

Olemme Herrössä, suojaisassa lahden puokamassa, josta avautuu näkymä aavalle Itämerelle. Tuttu joutsen pariskunta on laiturin vierellä poikastensa kanssa etsimässä nokillaan syötävää rannan levien joukosta. Poikasia on nyt kuusi, viime vuonna niitä oli neljä, muistelemme.

Olemme lomailleet perheeni kanssa täällä jo kohta kymmenen kesää peräkkäin. Mieheni on viettänyt jo lapsuudestaan asti kesiä täällä samoissa maisemissa. Tämä on meidän perheen kesän kohokohta vuodesta toiseen.




 
 

Sieluni lepää täällä. On aina sitä tehnyt. Täällä kaikki henkii rauhaa ja kiireettömyyttä. Tämä on paikka missä minä lataan akkujani. Täällä kaikki aikomukset häviävät tai tarve saada jotain aikaan haihtuu tuulen mukana kuin savuna ilmaan. Läsnäolo valtaa tilaa. Täällä aika menettää merkityksensä. Kiire, jos sitä nyt on ollutkaan, katoaa täysin. Täällä voin olla täysin tietämätön ajasta ja päivistä. Täällä olen täysin uutispimennossa. Ja tästä myös nautin.






Nyt voi siis tulla hiljaiseloa tässä blogissa, tai sitten alitajuntani ajaa minut kirjoittamaan ja postauksia syntyy kuten ennenkin. Mutta mikäli mitään ei kuulu ei hätää, minä vain olen ja nautin. Sillä aikomukseni on olla tekemättä mitään tai tehdä sitä mikä milloinkin tekee mieli ja tuntuu oikealle. Otin mukaan kasan kirjoja, luen jos sille tuntuu tai olen lukematta. Pyöräilen tai lenkkeilen, jos keho sitä kaipaa tai sitten en. Olemme täällä niin kauan kunnes akut on ladattu, paluulippua emme ole ostaneet, jotta ei tule kiireen tuntua kenellekään meistä. Heinäkuuhun asti on aikaa ja se tuntuu hyvälle nyt!


Nautinnollista aikaa sinullekin missä sitten ikinä oletkin! Ja mukavaa juhannusviikkoa!

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Unelmat on tehty toteutettaviksi...


 

... uskon vahvasti niin, miksi niitä muuten olisi. Eikö unelmat ole meidän sisäisiä toiveitamme, meidän syvimpiä halujamme, onnemme lähteitä?


Mieheni on haaveillut pitkään ulkomailla tehtävästä työstä. Joskus kun meillä ei vielä ollut lapsia hän viettikin yhden vuoden  "maailmaa turvaten" ulkomailla. Silloin se oli helppoa, ei ollut kuin minä. Aina aika-ajoin aihe on ollut uudelleen puheissa, josko hän joskus lähtisi. Viime vuonna puhuimme jälleen aiheesta, mutta elämäntilanteemme oli silloin sellainen, että molempia vanhempia tarvittiin arjessamme ainakin hetken aikaa. Nyt aihe on kuitenkin ollut uudelleen esillä vähän pitkin vuotta. Kysyin mieheltäni, miksi et lähtisi? "No, te jäätte tänne" (työ on sellaista, ettemme voisi mitenkään lähteä mukaan). "Miksi haluat lähteä?" "Se on ollut haaveeni jo pitkään".

Joskus saatamme luulla loukkaavamme toisia tai läheisiämme toteuttaessamme itseämme. Luulen, että monella perheenäidillä voi olla tällainen tunne. Jos teen sitä tai tätä, on se pois lapsilta. Loppujen lopuksi, eikö vanhemman oma hyväolo heijastu suoraan lapsiin? Tätä kautta se on myös lapsien voimavarana ja hyvinvoinnin lähteenä. Sillä kuinka itse itseämme kohtelemme, on suora viesti lapsillemme kuinka itseämme arvostamme ja kunnioitamme. Tätä kautta lapsemme voivat tämän sisäistää ja oppia arvostamaan myös itse itseään. Ei siis omien haaveiden toteuttaminen ole välttämättä pois lapsilta. Ja eikö pahoinvointia synny juuri silloin, kun toimii omien halujen ja toiveiden vastaisesti? On äitejä, jotka kokevat tulleensä "syyllistetyiksi" siitä, jos on laittanut lapset varhain hoitoon. Joillekinhan se oikeasti sopii! Äiti saa toteuttaa itseään, elää ehkä unelmaansa. Kun äiti voi hyvin, ei tämä voi olla heijastumatta lapsiin. On myös äitejä, joiden haaveena on ollut perhe-elämä, kotona vietetyt vuodet voivat olla tuon äidin unelmaa, jolloin lapset myös voivat hyvin. Keskustelu siitä mikä on hyvä aika laittaa lapsi hoitoon onkin tästä näkökulmasta aivan turha. Eri asia on kuitenkin se, millaisessa hoidossa / ryhmässä lapsi päivänsä viettää?
 

On hyvä ottaa toiset huomioon tehdessään valintoja elämässään, mutta terve itsekkyys on tärkeää. Emme voi jättää itseämme jatkuvasti odottamaan. Kysyinkin mieheltäni, koska ajattelet, että sinun olisi hyvä aika lähteä? "Hmm... vaikea vastata". Niin eihän sellaista koskaan tule, tai ehkä sitten kun lapsemme ovat muuttaneet pois kotona ja sitten kun olemme muuttaneet kaksin ehkä pieneen kerrostalo kaksioon. Mutta. Eihän tuota sitten kun aikaa kannata jäädä odottamaan. Elämässä on aina jotain. Koskaan ei ole hyvä aika, jos näin ajattelee. Eikö nämäkin ole loppujen lopuksi meidän itsemme asettamia esteitä?

Joskus onkin tarpeen pysähtyä ja miettiä omia haaveitaan ja unelmiaan. Mitä minä haluan? Mistä minä iloitsen? Mikä minua estää niiden toteuttamisessa? Voiko omat uskomukset, olla esteenä? Tai ehkä emme vain jaksa tehdä unelmamme eteen mitään? Joskus unelmien toteuttaminen vaatii lähipiiriltäkin joustamista. Mutta kumpi on parempi, se että rakkaat ihmiset tukevat sinua unelmissasi vai että jätä itsesi syvimmät haaveet toteuttamatta noiden rakkaiden takia? Eikö tuo ensimmäinen vaihtoehto ole kuitenkin parempi. Kenen etu on ihminen joka on uhrannut itsensä toisille? Silloinhan on vaarana, että kadottaa itsensä. Voiko silloin voida hyvin?

Ja jos lähipiiri ei tue haaveiden toteuttamista tai asettuu unelmien esteeksi, on ehkä syytä miettiä mistä tämä johtuu. Miksi ripustautuu johonkin ihmiseen? Turvautuminen on eri asia kuin ripustautuminen. Jokaisella ihmisellä on oikeus omien haaveiden toteuttamiseen.

Minä haaveilen matkustamisesta, minua kiehtovat monet maat, kuten Irlanti ja Islanti sekä New Yorkiin olisi ihana päästä, ja niin pääsenkin. En vielä. Mutta joskus, kun sen aika on. Haaveilen myös kirjoittamisesta ja jonain päivänä aion kirjoittaa kirjan. Haaveilen kiireettömästä elämästä ja sitä elämäni tällä hetkellä jo melko pitkälti on, mutta haaveilen myös sen säilymisestä. Nämä ovat kaikki asioita, joihin voin ja pystyn itse vaikuttamaan omilla valinnoillani. Jokainen voi milloin tahansa suunnata kohti omia unelmiaan. On paljon asioita, joita ei voi heti tässä ja nyt toteuttaa, mutta jokainen, pienikin teko kohti sitä unelmaa ja haavetta mikä itsellä on, on teko joka vie kohti tuota unelmaa.



Taivas avautuu niille, ketkä omaa tietään sisäntään kuunnellen kulkevat.


Ihanaa perjantaita ja tulevaa viikonloppua Sinulle!






tiistai 10. kesäkuuta 2014

Nukutko riittävästi?


Eilen. Olin yksin kotona. Satoi hiljalleen vettä ja pisarat rapisivat ikkunoihin. Olin juuri syönyt ihanan lounaan itseni kanssa. Mikä hiljaisuus ympäröi minut. Otin hyvän kirjan sohvalle ja ajattelin nauttia siitä sen aikaa, mitä minulla olisi vielä mahdollisuutta olla yksikseni. Avasin kirjan ja aloin lukea...Nukahdin.

Heräsin kirja vierelläni, pää sohvatyynyllä kotiin palanneen perheeni ääniin. Katsoin kelloa ja tajusin, olin nukkunut kaksi tuntia! Aika tuntui vain viidelletoista minuutille. En ollut tuntenut itseäni edes väsyneeksi. Kai sitä kuitenkin olin ollut. Tai sitten lepo lomalla on saanut mieleni niin rentoutumaan, että nukahtaminen kävi huomaamatta. Nyt en nimittäin voinut syyttää kirjaa, joskushan tylsä kirja on mitä parhainta unilääkettä.

Minulla on ystävä, joka nukkuu keskimäärin 5 - 6 tuntia yössä ja hän jaksaa aina hyvin. Hän sairastelee harvoin eikä muutenkaan valita väsymystään. Hänen kehonsa ei tarvitse paljon unta. Toinen ystäväni puolestaan nukkuisi kai niin paljon kuin vain mahdollista. Hänen unen tarpeensa on huomattavasti enemmän, ehkä 9 - 10 tuntia. Omien lasten myötä nämä kaksi henkilöä ovat olleet hyvin eri tilanteessa. Toista vauvan valvomiset eivät ole häirinneet tai vaikuttaneet juurikaan omaan jaksamiseen kuin toisen saatatte arvatakin, kuinka hankala hänen on aamulla herätä kuudelta, jos oma sisäinen kello alkaisi vasta aamu kahdeksalta edes hieman näyttää heräämisen merkkejä. Minä tarvitsen unta noiden kahden ihmisen välimaastosta. Nukun keskimäärin 8 tuntia yössä. Pimeään aikaan tunnin enemmän. Minulla on ollut aikoja, jolloin unelle ei ole jäänyt riittävästi aikaa. Tein joskus vuorotyötä, joka sekoitti unirytmin huolella. Vauhdikkaan iltavuoron jälkeen olin kotona joskus kymmenen-yhdentoista aikaan ja aamulla kello oli jo kuuden aikaan herättämässä uuteen työpäivään. Tarvitsin aina iltavuoron jälkeen aikaa, että rauhotuin ja pystyin ylipäätänsä nukahtamaan. No ei tarvitse olla kovin suuri matemaatikko tajutakseen, ettei tuohon väliin kovin montaa tuntia laadukasta unta jäänyt. Kolmen lapsen äitinä olen myös viettänyt useamman vuoden heräillen kesken makeimpien unieni milloin hampaiden tuloon, milloin hoitamaan oksentavaa potilasta tai milloin mitäkin. Valvotun yön jälkeen ei työpaikalla kuitenkaan anneta paljon armoa väsymykselle. Ja toisaalta, kun ei pysähdy ei nukahda.

Nykyään onkin paljon asioita mitä pitäisi jaksaa tehdä. Tehokkuutta vaaditaan monilla työpaikoilla ja tehokkuus yltää monien kotielämäänkin. Tunnit päivässä meinaavat välillä väistämättä loppua. Helpoin tapa saada lisäaikaa päivään onkin lyhentää omaa yöunta. Nukkumaanmeno siirtyy vaivihkaa myöhemmäksi. Vielä nopeasti voi ennen nukkumaan menoa käydä lukemassa sähköpostit tai tarkastaa ystävien kuulumiset facebookista tai ehkä ripustaa pyykit kuivumaan narulle, jotta aamulla saa puhtaita vaatteita ylle. Toisaalta myös aamulla noustaan aikaisemmin ylös. Joku saattaa mennä työpaikallekin ennen itse työajan alkamista, jotta ehtii rauhassa katsoa mitä päivä tuo tullessaan. Sitten kun varsinainen työaika alkaa, on valmiina puristamaan itsestään kaiken tehon irti.

Univelkaa on kuitenkin järjetöntä kerryttää. Ei ole epäselvää mitä jatkuva pieni univaje saa meissä ihmisissä aikaiseksi. Muisti alkaa pätkiä, mieli pahoittuu pienemmistäkin asioista, vastustuskyky heikkenee, päätöksen teko vaikeutuu, voimavarat alkavat hiipua ym. Unettomuus voi viedä työkyvyn. Vain hidastamalla saa enenemmän aikaiseksi. Tämä pätee myös uneen. Hidastamalla ja rauhoittamalla päivää, unen laatu ja määrä paranevat. Jokainen meistä tarvitsee itselleen riittävän määrän unta hyvinvointiinsa. Jos ei nuku riittävästi se on kuin sama kuin jättäisi syömättä silloin kuin on nälkä.





Lomalla kuuluu levätä. Vaikka olen ehdottomasti sitä mieltä, että arjen kuuluu olla sellaista missä riittävälle laadukkaalle unelle jää joka päivä aikaa. Mutta lepoa tarvitsee jokainen, sekin joka nukkuu riittävästi. Suloinen joutilaisuus ja ehkä ne päiväunet (ainakin joskus) ovat mitä parhainta ravintoa ja lepoa keholle ja mielelle. Anna itsellesi lupa levätä. Ja huolehdi, että nukut riittävästi.

Mikäli tunnistat itsesi siitä ettet nuku riittävästi, korjaa tilanne. Rauhoita ilta. Älä vatvo ikäviä asioita mielessä enää myöhään illalla. Syö ajoissa ennen nukkumaan menoa samoin kuin älä liiku enää myöhään illalla. Kesäillat ovat kuitenkin valoisuutensa ansioista mitä ihanimpia iltalenkkeihin tai grilliherkuille, näistäkin tulee nauttia, mutta aseta itsellesi tavoitteeksi, että kesälläkin nukut sinulle riittävän määrän unta vuorokaudessa. 

Uni on yksi meidän perustarpeistamme, hyvinvointimme peruspilareista.

Ihanaa suloista joutilaisuutta! 

lauantai 7. kesäkuuta 2014

Nyt juhlitaan!


Minulla on syntymäpäivät! Olen siinä kohtaa elämääni, että naisena kai vuosien laskemisen voisi jättää jo välistä ja olla huomaamatta vanhenevansa. Todeta vain, että taas tuli tuo ihana 27- vuotta täyteen. Mutta minulla onkin käynyt toisin päin! Sisäisesti tunnen itseni ihan yhtä nuoreksi kuin viisikin vuotta sitten, mutta nyt tahdon juhlia itseäni, vaikka tiedän, että alan suuntautua kohti elämän iltapäivää ja aamupäivä alkaa jäädä pikkuhiljaa taakse. Tänään täytin 35-vuotta. Vuosia on vierähtänyt, etten ole itselleni kakkua leiponut. Perheeni on toki aina minua muistanut syntymäpäivänäni, mutta en ole näin aikuisena sen suurempaa numeroa syntymäpäivistäni tehnyt. Tämä elämä eletään kuitenkin vain kerran, miksi jarrutella tai hissutella, elämästä voi tehdä juhlaa. Ihan pienistäkin asioista voi juhlia. Vai? En tarkoita, että juhlan tarvitsisi olla suureellista, kuohuviineineen tai suurine tarjottavineen talon pullistellessa vieraista. Tarkoitan, että elämästä kuuluu nauttia, ja juhlat tuovat arkeen lisämaustetta, aivan kuten hyvät ystävät.

Lapset osaavat taidon juhlia. He haluavat viettää syntymäpäiviään, niitä suunnitellaan jo hyvissä ajoin, mietitään keitä kutsutaan juhliin ja mitä tarjotaan. Voi, että nuo pienet ihmiset osaavatkin juhlimisen taidon! Hehän juhlisivat kai aina, jos siihen olisi mahdollisuus. Heille elämä on vielä niin aitoa, huoletonta ja ihanaa. Lapset elävät tässä ja nyt, nauttien siitä mitä milloinkin on, iloiten omasta itsestään. Vuosien kuluessa eteenpäin juhliminen alkaa muuttaa muotoaan. Nuoruusvuosina juhlitaan vappua, koulun loppua tai uutta vuotta ja milloin minkäkinlaisissa bileissä. Elämän juhlanaiheet alkavat painottua pikkuhiljaa siihen mitä on saavuttanut, on ylioppilasjuhlia, ammattiin valmistumisia, tai ylennyksen saamista työpaikalla. Omaa itseä aletaan juhlia usein vain, kun on saavuttanut jotain. Oma syntymäpäivä ei ole enää lainkaan tärkeä, hyvä jos sitä edes muistaa tai kiinnittää siihen sen suurempaa huomiota. Suuremman huomion saa se, mitä on saanut aikaan tai ollut saamatta aikaan.

On totta, ettei aikuisena vuosien laskeminen aina ole miellyttävää, ja oman syntymäpäivän voi todellakin unohtaa. Elämässä on niin paljon muutakin ja koska niillä vuosilla ei enää ole niin merkitystä, voi todella olla tietämätön minkäverran vuosia itsellä on kasassa. Voi olla, että ne vieraat kenet haluaisi paikalle, ovat niin kiireisiä etteivät ehdi tulla käymään, miksi silloin suotta järjestäisi juhlia. Syntymäpäivä voi muistuttaa yksinäisyydestä. Ikääntyminen kolkuttelee mielessä ehkä elämättömästä elämästä tai kadotetusta nuoruudesta, josta yritetään kynsin ja hampain pitää kiinni. Tällöin syntymäpäivän voi tarkoituksella haluta ohittaa tai tehdä siitä puolestaan numeron, millä osoittaa kuinka "nuorekas" sitä yhä on.
 

Mukavaa on, että rakkaat ja läheiset ihmiset muistavat syntymäpäivänä. Mutta mielestäni tärkeintä onkin se, että itse kokee itsensä juhlimisen arvoiseksi. Ei välttämättä tarvitse olla yhtään vierasta, sillä ihan itsekin voi itseään juhlistaa. Ajattelen niin, ettei niillä vuosilla ole niinkään merkitystä vaan niillä hetkillä. Elämä koostuu vain tässä ja nyt hetkestä. Elämää ei ole vielä huomenna, eikä nyt ole enää eilistä, elämä on vain nyt. Sillä on merkitystä.



Minä 35- vuotiaana.


Meidän perheessä on ollut ihana viikko. Lapset ovat miettineet millaisen kakun äiti mahtaa haluta, miten sen yhdessä koristelemme ym. Tämä mielestäni viestittää myös lapsille arvostusta omasta itsestä. Aikuisenakin olemme juhlimisen arvoisia. Ihania sellaisina kuin olemme. Sen ikäisinä kuin olemme, sellaisine ryppyinemme, roikkuvine rintoinemme, pullistuvine vatsoinemme ym. Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on on kaiken avain.

Elämästä voi tehdä juhlaa. Pienet juhlat tuovat iloa elämään. Nautintoa.

torstai 5. kesäkuuta 2014

Onni, ilo ja arki!


Keho, mieli ja sielu! Onni, ilo ja arki! Kaikki yhdessä - toista unohtamatta, siitä on hyvinvointi tehty! Näistä asioista minä ajattelen hyvinvoinnin syntyvän. Joku aika sitten kirjoitin tuosta Keho, mieli ja sielu ja lupasin kirjoitella jatkoa kuvauksesta, joten tässä sitä sitten; onni, ilo ja arki!

Onni. Mitä onni oikein on? Mistä onnellisuus syntyy?
 

Onnea ei välttämättä aina huomaa, eikä onni välttämättä tunnu oikein missään. Onnen saattaa huomata vasta sitten, kun sen menettää, sairastuu vakavasti, menettää työpaikan tai läheinen kuolee. Tällöin saattaa havahtua siihen kuinka onnellinen oikeastaan olikaan. Kuinka hyvin asiat olivat. Onni koostuu pienistä asioista. Niistä pienistä hetkistä arjessa. Lisää arjen onnesta voit lukea täältä.  

Ilo syntyy automaattisesti, kun ymmärtää olevansa onnellinen ja huomaa pienet onnen lähteet. Minulla ainakin näistä asioista syntyy kiitollisuus elämää kohtaan ja tämän kiitollisuuden kautta ja kanssa tulee tuo ilo. Sitä huomaa olevansa iloinen saamistaan onnen aiheista elämäänsä. Minulla nämä voivat vaihtuvat päivän ja tilanteen mukaan. Nyt iloitsen siitä, että olen saanut nukkua koko yön kenenkään herättämättä ja tästä levänneenä kirjoittelen jo nyt aamun sarastessa muun perheen nukkuessa vielä. Kesäinen tuulahdus tulee avaamastani ikkunasta ja kuulen lintujen viserryksen. Ihanaa onnea, ja tämä tuo minulle myös iloa nyt. Iloon voi myös itse vaikuttaa omilla ajatuksillaan. Ei meistä kaikki tai edes kovinkaan suuri osa ole pohjimmiltaan superpositiivisia ihmisiä, en minäkään. Silti jokaisella on mahdollisuus ajatella myönteisesti asioista. Jokaisen ihmisen elämässä on ajanjaksoja, jolloin kaikki ei suju ja monet asiat ketuttavat, mutta näiden vaikeidenkin asioiden keskellä voi pysähtyä ja pohtia omia ajatuksiaan mitä ympärilleen viljelee. Ajattelemalla myönteisesti leviää leviää väistämättä omaan olotilaan ja arkeen. Minulla usein nuo pienet onnen hetket ja lähteet ovat myös niitä, mistä sitä iloa elämään kumpuaa. Huomatessani onnen aiheet, tunnen näistä myös iloa!

Onnellisuuden ajattelen olevan pysyvämpi olotila. Onnellisuus lähtee yleensä siitä, että elämän "ulkoiset" seikat ovat tasapainossa omassa arjessa. Minun onnellisuus syntyy muun muassa perheestäni, turvallisesta asuinympäristöstä ja ystävistä. Nämä olivat eilen, sitä edellisenä päivänä ja ovat huomenna ja ensi viikollakin minun onnellisuuteni lähteitä. Nämä ovat melko pysyviä tekijoitä elämässäni. Uskon, että pohjimmiltaan onnellisuus kuitenkin kumpuaa jokaisen ihmisen sisältä. Vaikka nuo elämän ulkoiset tekijät olisivat kuinka hyvin tahansa, ihmisellä olisi vaurautta, vakituinen työ, perhe ym. niin onnellinen ei välttämättä ole, ellei tunne tätä sisimmässään, jos jokin tunne kalvaa mieltä tyytymättömyydestä. Uskon, että sisimmässään onnellisuuden löytänyt ihminen hyväksyy myös itsensä. Silloin pystyy hyväksymään muut ja näkemään oman arjen tyydyttävänä sellaisena kuin se on. Jokaisellahan se kuitenkin on omanlaisensa, ja näitä on turha vertailla keskenään. Se mikä on toisella hyväksi ja tuottaa iloa, ei välttämättä ole sitä toiselle. Onnen lähteet voivat siis vaihdella päivittäinkin ja niihin voi täysin itse omilla ajatuksillaan vaikuttaa. Onnellisuus puolestaan koostuu jo siitä, että hengittää, elää ja on.  

Arki on sitten se missä onni syntyy ja onnellisuus elää. Ihmisen elämä on suurimmaksi osaksi arkea. Ei kukaan, tai ainakin väitän niin, elä elokuvaglamouria koko aikaa. Jokaisen elämässä on huippukohtia, mutta näitä on vain muutamia, kaikki muu on sitä tavallista arkea. Jokapäiväistä elämää. Ei siis kannata odottaa sitten kun elämää, jotta saa onnea ja iloa elämäänsä. Turha on odottaa aikaa, sitten kun on saanut huippu duunin tai sitten kun lapset ovat kasvaneet tai sitten kun on valmistunut tai sitten kun, sitten kun... Kun nämä sitten kun asiat on saavutettu, ei ihminen välttämättä koe itseään kuitenkaan onnelliseksi. Ja mitä järkeä on elää tätä yhtä ja ainoaa elämää jatkuvasti jotain odottaen. Elämä, onni ja ilo on jokaisen käsillä ihan tässä ja nyt. Jokainen voi itse vaikuttaa siihen millaiseksi oman arkensa kokee. Jokainen voi valita tämän itse. Jos tahtoo surkutella miten kurjaa on, niin tottakai siihen on oikeus. Joskushan se voi olla hupaisaakin surkutella. Mutta oma valinta on se miten elämää pohjimmiltaan elää.

Onnea ja iloa on mahdollista lisätä itse omaan arkeensa tekemällä itselleen ja läheisilleen mukavia ja onnea tuottavia asioita. Pieniä tekoja, joilla saa arkeen lisää iloa. Onni onkin siitä hieno asia, että se lisääntyy sitä mukaan kun sitä antaa ja haalii itselleen.


Onneani tässä, oman lapsen tekemä "kiviasetelma", iloa keskellä arkea!

 
Ajattelen siis, että onni ilo ja arki kuljevat elämässämme käsikädessä, toista unohtamatta. Tästä syntyy ja tässä on hyvinvointimme perustaa. Ainakin minun!

Ihanaa päivää!

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Kesä!


Kesä on tullut! Vaikka vetäisinkin rakastamani villasukat tänä aamuna hetkeksi jalkaan. Tuntui kolealle, tai ehkä vain minun varpaillani tai ehkä vain halusin fiilistellä, aurinkohan tuolla ulkona paistaa. Villasukat jalassa minulle tulee mukavan leppoisa olo. Aamiaisella keskustelimme mitä kukakin haluaa, toivoo ja odottaa lomalta. Ja havahduin kuinka pieniä toiveita koko perheellämme onkaan! Miten pienistä onnen hetkistä arki ja lomakin koostuu! Uintia, grillausta, yhdessä oloa... muun muassa näistä meidän kesä koostuu.

Siinä aamuteetä juodessani jäin vielä pohtimaan mitä minä todella sisimmässäni haluan tältä kesältä ja päädyin seuraaviin juttuihin. 

Minä toivon, haluan ja aion tänä kesänä...

... käydä ainakin kolme kertaa heti herättyäni aamu-uinnilla järvessä.
... olla tietämätön päivistä ja kellonajoista jossain vaiheessa ja ainakin jonkin aikaa.


 
 
... syödä jäätelöä.
... lukea hyvää kirjaa.
... nauttia erityisesti kiireettömistä ja hitaista aamuista!
... poimia kukkia maljakkoon.
... istua pitkään iltaa auringon laskiessa kaksin mieheni kanssa.




... upottaa varpaani hiekkaan kuin lapset.
... kulkea muutenkin paljain varpain niin usein kuin mahdollista.




... kasvattaa herneitä omalla pihalla lasteni kanssa ja toivon saavani edes jonkinlaisen sadon, edes yhden herneenpalon.
... toivon tapaavani kauempana asuvia ystäviäni, joita arjen pyörteissä harvemmin tapaa.
... käyttää itseäni jossain hemmotteluhoidossa tms. en tiedä vielä mitä se olisi, mutta jotain ihanaa vain minulle.
... nauttia kesästä niin, että syksyn tullen ei ole oloa "joko se meni".


Saa nähdä toteutuuko kaikki toiveeni. Lähinnä tuo viimeinen arveluttaa. Jotenkin on mielessä olo, että kesä hujahtaa aina kovin nopeasti. Ainakin viime kesän jälkeen muistan olon, että "joko se meni". Nyt toivon ettei tätä tulisi. Ehkä tämäkin on enimmäkseen kiinni korvien välissä, sillä omasta asenteestahan on niin paljon kiinni se, miten minkäkin asian kokee. No toivottavasti pystyn nyt tänä kesänä elämään hetkessä ja nauttimaan niin, että akut on ladattu syksylle. Ja tämähän täytyy aloittaa heti tässä ja nyt! 


Ihanaa nautinnollista kesää sinullekin!

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Terveisiä reissusta!


Täällä taas! Meidän perhe otti varaslähdön kesään ja vietimme viikon Välimeren auringon alla. Ihana irtiotto arjesta!

Reissu varattiin melko hyvissä ajoin, mutta syystä tai toisesta en kuitenkaan alkanut pakata tavaroitamme hyvissä ajoin. Lentomme lähti viikko sitten perjantaina ja torstai iltana kirjoittelin kaikessa rauhassa vielä postausta. Siinä illan tunteina en kuitenkaan enää jaksanut kuvaa teksiin liittää ja ajattelin sen hetkisellä viisaudellani liittää sen aamulla matkalla lentokentälle. Varhain auringon noustessa silmät vielä hieman ristissä istumme koko perhe autossa ja alan etsiä puhelintani taskustani, jotta lähetän tämän edellisenä iltana kirjoittamani postauksen. Ei löydy puhelinta. Arg, puhelimeni on kotona laturissa! No pyydän mieheni puhelinta lainaan, joka totetaa akun olevan aivan lopussa ja laturia ei ole mukana, sillä tarkoitus oli, että otan tuon laturin matkaan samalla kuin puhelimeni. Eli siis puhelimet pois pelistä. No ei hätää, tabletti löytyy laukusta, tarkoitus on että isommat lapset saavat viiden tunnin lennon aikana pelata tms. Kaivan tabletin esiin, johon myös laturi löytyy, mutta netti yhteyttä ei löydy, ei löydy, ei löydy... Eikä löytynyt koko matkan aikana! Vasta kotona selvisi, että virustentorjunta ohjelma oli vanhentunut ja kone ei antanut netin toimia. Viisas kone! Niin paljon minua viisaampi.

Saavumme lentokentälle ja totean, ettei meillä ole puhelinta eikä nettiä. Mielessäni päästin useammankin kirosanan, niin vietävästi harmitti. Tekstini, jonka kirjoitin sopi siis vain tuohon torstai iltaan tai siihen perjantai aamuun. Eli mitä tästä opin. Ei ikinä, ei koskaan, ei milloinkaan kannata jättää tekemättä sitä, minkä voi tehdä heti! Olisinhan voinut lähtettää tuon tekstin ilman kuvaakin jo silloin torstai iltana.

Huomasin kuitenkin, kuinka "koukussa" olinkaan puhelimeen ja nettiin. En nimittäin edes ottanut mitään hyvää kirjaa mukaan ajatuksena, että voin aina lueskella blogeja. Jostain syystä otin kuitenkin matkaan kirjan, jota olen jo jonkun aikaa koettanut lukea, mutta en ole siitä erityisemmin pitänyt. Niin, ajattelet varmaan, että mitä järkeä tuossa nyt on, niin minäkin ajattelin, mutta näin kuitenkin tein!  Perille päästyänikin vielä harmittelin mielessäni tätä viime tipassa pakkaamistani, huomasin nimittäin melko pian unohtaneeni muitakin itselleni muka tärkeitä asioita ja tuo netin puuttuminen ketutti yhä. Hotellin aulassa oli netti, viidellä eurolla viisi minuuttia. Kamppailin itseni kanssa hetken ja päätin, tällä reissulla olen vain itseni ja perheeni kanssa, tässä ja nyt, tapahtukoon mitä tapahtuu muualla, en koske tuohon nettiin. Mielessäni välillä itselleni sanoin, hyväksy tämä hetki, koska se on kuitenkin juuri sellainen kuin se on. Olen kuullut tämän joskus jollain mindfullness - kurssilla ja aina kiperän paikan tullen sitä edelleen itselleni sanon. Pikkuhiljaa  ketutukseni alkoikin helpottaa.

Näillä unohtamisilla oli kuitenkin tarkoitus, joka alkoi selvitä minulle vasta matkan keskivaiheilla. Kaiken minkä olin ajatellut olevan minulle tärkeää, ei sitä ollutkaan tuolla lomalla, pärjäsin hyvin ilman kaikkea mitä olin halunnut mukaani. Ja huomasin kuinka ihanaa, suorastaan täydellistä, oli olla täysin ulkona kaikesta ulkomaailman tapahtumista! Oli vain minä ja minun perheeni. Oli vain vatsat, jotka kertoivat nälän ja luomet, jotka alkoivat painaa silmiä unen tullessa. Niin siis, olinhan vielä ilman kelloa, sillä yleensä minulla on tapana katsoa aikaa puhelimesta. Ja kun en voinut niitä blogeja lueskella, ei minulla ollut vaihtoehtoa kuin vain olla tai lukea tuota kirjaa, niinä hetkinä kun muu perhe pulikoi altaassa, nukkui lentokoneessa tms. Aika vapauttavaa!

Näillä mentiin viikko ja ah, niin oli ihanaa!





 















 





Tästä alkoivat useat aamuni Espanjan Almeriassa. Usein ummistin silmäni kuunnellakseni meren kohinaa, vain ollakseni. Mutta maisema oli sellainen, ettei silmiä viitsinyt kovin kauan suljettuina pitää.


Mukavaa alkunutta kesäkuuta kaikille!