Etusivu

sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Villasukkia ja fiiliksiä...

Rakastan villasukkia!! Omistan ehkä toistakymmentä paria villasukkia. On vaaleanpunaisia, valkoisia, punaisia, raidallisia, sinisen sävyä, kaiken kirjavia ym. Tykkään kotona ollessani pukeutua mukavasti, mutta sävy sävyyn ja täytyyhän villasukkien sopia muuhun asuun, joten tästä syystä niitä onkin sitten vähän kaikkea väriä. Lapsemme ollessa pieniä, puin heitäkin usein sävy sävyyn. Jouduin nieleskelemään ajatukseni, kun mieheni valitsi heille vaatteita, eikä ajatellut tätä sävy sävyyn juttua ollenkaan. Aina tosin olen osannut hiljaa olla tästä, sillä ymmärrän kyllä, että me kaikki olemme erilaisia. Nyt sitten katselen lasteni valintoja, kun he ovat itse vaatteensa valinneet ja täytyy myöntää, että monesti he valitsevatkin paremmin, värikkäämmin ja rohkeammin vaatteyhdistelmiä kuin mitä minä olisin tehnyt. No mutta, minä nautin siitä, että villasukkani sopivat muihin vaatteisiini. Yleensä kuljenkin villasukat jalassa tuosta syyskuun alusta niin pitkälle kevääseen kuin vain mahdollista ja sitten voikin olla jo melkein paljain varpain! Nyt olen jo joutunut joitain päiviä olemaan ilman villasukkia, etteivät varvas parkani joutuisivat jatkuvasta helteestä hikoilemaan. Mutta tänään on hivenen harmauttakin taivalla ja minä nautin villasukistani sohvalla loikoillen! Tämä onkin osittain eilisen viisautta. Nyt kun akut ovat täynnä, täytyy vaalia niiden säilymistä. On osattava olla ja huomattava se hetki kun vain on. Joskus ne pesemättömät pyykit, tekemättömät työt ym.voi odottaa. Nyt on minun hetkeni.   



Oma jaksaminen ja onni koostuukin kovin pienistä ja arkisista asioista. Tänään minulla se on esimerkiksi näistä villasukista. Muistan joskus jostain lukeneeni onnellisimpien ihmisten ominaisuuksista ja yksi tällainen piirre on osata olla kiitollinen pienistä asioista. Ja ah, minähän olen! Niin on ihanat sukat jalassa! Ei tarvitse tavoitella kuuta taivaalta, ei edes pilven reunaa, kun voi katsoa ihan lähelle ja nähdä kaiken kauniin, kaiken mitä jo on ja tarvitsee. Juuri tässä ja nyt on kaikki hyvin. Onni onkin olla läsnä. Elämä on niin arvokas asia, että sitä annetaan meille vain hetki kerrallaan, siksi kiirehtimällä ei välttämättä saavuta onnea, vain olemalla – sillä kauneus, rakkaus ja koko elämä avautuu vain tässä ja nyt hetkessä…
 
Ihanaa sunnuntaita sinullekin!

lauantai 29. maaliskuuta 2014

Kristallinkirkasta...

Sain tänään upean tilaisuuden kuunnella kristallikulhokonserttia. Aivan huikea kokemus. Menin paikalle täysin ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia tai edes mielikuvia aiheesta ja hyvä niin. En olisi uskonut kuinka joku ääni voi tuntua niin syvällä jokaisessa solussa. Tämä oli todella kaunista kuultavaa ja koettavaa. Täydellistä rentoutumista, tässä ja nyt hetkessä olemista. Huomasin konsertin loputtua kuinka läsnä olinkaan ollut tuossa hetkessä ja tuossa tilassa, ei ollut aikaa, oli vain se hetki. Aivan kuin aika olisi ollut pysähtynyt, sillä ei ollut mitään merkitystä. Ihanaa. 

Tämä oli minulle parasta rentoutumista aikoihin. Konsertin jälkeen vasta tajusin kuinka omat akut olivatkin vähissä. Arjen pyörteissä ei aina ehdi/ jaksa/ voi ym. huomioida itseään. Oma jaksaminen hiipuu niin salakavalan pikkuhiljaa, ettei siihen edes kiinnitä sen suurempaa huomiota. Parhautta olisikin ja pitäisikin huolehtia itsestään niin, etteivät ne akut pääsisivätkään hiipumaan. No ehkäpä nyt pystyn huomioimaan omat voimavarani paremmin, kun akut on ladattu täyteen. Nyt ajatuskin tuntuu olevan taas ihan selvää. Onkin mielenkiintoista huomata itsestään kuinka väsyneenä, hiipuneena tai muuten vain hyytyneenä ajatus tuntuu puuroutuvan. Kun voi hyvin, niin kaikki on selkeää ja kristallinkirkasta, ainakin minulla nyt.


 
Tämä kuva on viime kesältä ja se tuntuu niin oikealle ja hyvälle juuri tässä ja nyt. Vedenpinta on kuin kristallinkimallusta. Nyt jaksaa taas!
 
 

torstai 27. maaliskuuta 2014

Oma juttu - sisäinen motivaatio!

Kävin eilen mielenkiintoisen keskustelun siitä, kuinka me ihmiset ajaudumme tai hakeudumme tiettyyn suuntaan, ammattiin tai työpaikkaan elämässämme ja kuinka paljon tähän vaikuttaakaan se millaisen kasvupohjan olemme omasta lapsuuden perheestämme saaneet mukaamme. On varmasti paljon ihmisiä, mukaan lukien minä, jotka ovat hakeutuneet itselleen "väärälle" uralle. Tämä on voinut johtua syystä, että vanhemmat ovat ehkä toivoneet tätä, itse on kuvitellut muiden toivovan tätä, on ehkä koettanut täyttää muiden odotuksia, hakenut arvostusta, asemaa tai hyväksyntää itselleen hakeutumalla tiettyyn ammattiin tai tehtävään. Sisäinen motivaatio, intohimo tai palo juuri tätä juttua kohtaan on puuttunut, tai se ei ole aidosti ollut sisäsyntyistä. Kyllähän motivaatiota voi olla vaikka kuinka, vaikka sisimmään ei oikeaksi tätä tuntisikaan. Raha on yksi esimerkki mitä mahtavimmista motivaattoreista. Kukapa ei haluaisi rikkautta ja runsautta elämäänsä. Kuitenkin lähes kaikki me sen tiedämme, osa ymmärtää ja jotkut jopa tuntevat sielussaan sen, ettei raha tuo onnea, saati runsautta. Jonkunlaisen toimeentuloturvan se kyllä tuo, mutta siinä se. Kuitenkaan jos työ tai tehtävä ei tuo sinulle sitä sisäistä iloa, et voi kovin kauan jaksaa. Työ alkaa uuvuttaa, se vie jatkuvasti enemmän kuin antaa, asiat alkavat kasautua, tekemättömien tehtävien lista vain kasvaa ja niiden tekeminen vaikeutuu. Ihminen alkaa väsyä ja hiipua, elämänilo alkaa kuihtua myös muilla elämänalueilla.

Itse tunnustan minulle käyneen näin. Sisäinen motivaatio puuttui, se sisäinen ilo vain itse työstä, vaikka alunperin tietenkin luulin minulla tätä olevan. Olin pohjimmiltani hakeutunut alalle muiden odotuksista ja hyväksynnän tarpeesta. Oman sisäisen työn ja kamppailun tuloksena sain avattua monia tunnelukkoja ja selvitettyä itselleni miksi juuri tähän ammattiin olin hakeutunut. Ei mikään helppo nakki, mutta kannattava! Jokaisen täytyy löytää se "omin sisäinen motivaatio", jotta voi jaksaa uuvuttamatta itseään. En tarkoitakaan, että alaa tarvitsisi vaihtaa tai edes työpaikkaa, jos työ nyt tuntuu raskaalta (toki joskus voi olla paikallaan, jos työn ulkoiset puitteet ovat vaan kyseisessä työpaikassa itselle liian haastavat). Jokaisessa työssä omat hyvät ja huonot puolensa. Takuulla kaikilla aloilla tulee vastaan päiviä ja joskus on pidempiäkin aikoja, jolloin on kiirettä ja painetta tekemättömistä töistä tai asiat tuntuvat kasautuvan. On kuitenkin tarpeen miettiä miksi on tiettyyn ammattiin pohjimmiltaan hakeutunut . Tämän asian löytäminen ja oivaltaminen auttaa huimasti!

Kun rohkenet lähteä tälle sisäiselle ristiretkelle itseesi voit joutua kasvotusten omien tunteidesi, peikkojesi ja mörköjesi kanssa. Sisäisen työn tuloksena saatat joutua kohtaamaan esimerkiksi surua. Surua ehkä siitä, kuinka kauan olet jo paneutunut johonkin, joka ei kuitenkaan ole ollut se sinun omin juttusi. Saatat tuntea, että olet on tuhlannut palan elämääsi. Pinnan alta voi nousta myös vihaa siitä, ettei ole uskaltanut nousta seisomaan oman mielipiteen ja halun taakse. Toisaalta pelko voi hiipiä pintaan, mitä muuta tekisit, mitä osaat, uskallatko heittäytyä tyhjän päälle, sillä siltähän se tuntuu. Toisaalta työ voi olla keino hallita ja kontrolloida, ja tämän menettäminen tuntuu samalle kuin koko elämä romahtaisi alta. Kukapa hullu ryhtyisi vaihtamaan alaa tai edes pohtimaan miksi on kyseisessä työpaikassa, jos tällaista on luvassa? No eihän näin tietenkään jokaiselle käy, ei välttämättä sinulle, mutta se on mahdollista. Minulle kävi näin. Kuitenkin sen kaiken tunteikkaan työn alla on luvassa paljon enemmän, paljon enemmän mitä koskaan ennen osasin kuvitellakaan. Kun löytää sisäisen palon ja intohimon voi kukoistaa!

On myös ihmisiä, jotka ovat lapsuudessaan saaneet osakseen niin vahvaa rakkautta ja hyväksyntää, että omaksi itsekseen kasvaminen on käynyt melko kivuttomasti ja tie jota kulkea vain on osoitettu. Tällä tiellä on hyvä olla, saa kukoistaa, kasvaa ja kehittyä omana itsenään, saaden sisäistä iloa vain puhtaasti tekemisen riemusta! Myös meille muille, jotka joutuvat enemmän elämäänsä pohtimaan, tämä tie näytetään. Joskus se vain vaatii aimo annoksen kärsivällisyyttä, joskus vain enemmän luottamista siihen, että elämä kantaa. Joskus täytyy luovuttaa ja hiljentyä. Vain hiljaisuudessa kuulee.

Ajattelenkin, että elämästä täytyy nauttia! Mikäli tie mitä kuljet on jatkuvasti täynnä kiviä, kompastelet ja vastoinkäymisiä ilmaantuu jokaisen mutkan takana, on ehkä syytä pysähtyä ja katsoa mihin suuntaan on menossa. Voisiko oma kompassi näyttääkin täysin toiseen suuntaan. Joskus tämä kompassi onkin kadoksissa, silloin et tiedä sen paremmin suuntaa kuin päämäärääkään, olet eksynyt. Niin olin minäkin. Kun olet oikealla tiellä, sinua autetaan, sinua tuetaan, sinä iloitset ja nautit! Voit hyvin. Minä koetankin nyt luotaa siihen, että elämä kantaa ja näyttää suunnan. Ehkä se on täysin eri mitä ennen, ehkä se on se sama, mutta se on minun ja voin loistaa siinä!

Uskon, että saamme sen minkä valitsemme ja saamme luoda sen minkä luomme.


lauantai 22. maaliskuuta 2014

Wau, hyvä paita sulla!

Tänä aamuna en löytänyt mieleistä vaatetta ylleni vaatekaapistani.  Tuntui, että ne kaikki parhaat mitä juuri tänään olisin päälleni  halunnut laittaa lojuivat likaisena pyykkivuoren alla. Tämähän ei sinänsä ole mitään uutta, tuttu tunne jo entuudestaan.

Mutta, mikä tästä aamusta teki erilaisen, oli se, että päätin laittaa ylleni paidan, joka oli lojunut jo pitkän tovin kaapissani uutuutta tuoksuvana ja käyttämättömänä. Tämä paita on räikeä, kellertävän-oranssin värinen, joka mielestäni on kyllä kaunis väri, mutta ei ehkä minulle sopiva. Ostaessa tämä oli tuntunut juuri sille mitä kaipasin, erilaisuutta ja räväkkyyttä tavallisiin paitoihini verrattuna. Ehkä tämä oli kuitenkin liian räikeä tai se väri väärä, ei siis ollut tullut käytettyä paitaa koskaan aiemmin. No nyt se oli ylläni ja siinä peilin edessä itseäni katselin ja mietin, että olkoon pidän tätä koko päivän ja lähdin laittamaan aamiaista. 6-vuotias poikamme hipsii unenpöppöröisenä keittiöön, "Wau, HYVÄ paita sulla äiti!" "Kiitti, eikö olekin", huomasin itseni sanovan hymyillen takaisin ennen kuin edes huomenia olimme toivotelleet. Tämä lämmitti sydäntäni. Vaikka en juuri itse tykkännytkään paidasta, niin kyllähän tämä nyt sai erilaisen tunnearvon. Poikamme kommentti osui ja upposi suoraan sydämeen. Pian yksivuotta täyttävä tyttäremme alkoi heräillä pinnasängystä ja lähdin häntä hakemaan, ja se katse... joskus sanoja vaan ei tarvita. Tuo pieni tytöntylleröinen mittailee minua katseellaan  kuin näkisi minut ensimmäisen kerran. No juu, tiedän tiedän, ylläni on täysin erilainen paita mitä yleensä. Nostan hänet syliini, ja niin varovaisesti hänen pienet pehmoiset sormet sivelevät olkapäätäni, tuota paitaahan hänen täytyy kokeilla. Palaan hänen kanssaan keittiöön, jonne koululaisemmekin on jo saapunut aamiaiselle ja... "OHO". Eikä muuta. Otin tuon "ohon" kohteliasuutena, sillä tämä poika ei juuri välitä mitä itsellään on yllään, saati huomaa mitä muilla on päällään. Hymyilyttää. Lapsemme, jotka eivät juuri koskaan kommentoi mitään minun ulkonäöstäni, niin tänään! Taidanpa alkaa käyttämään tätä useamminkin! Tosin tätä samaa efektiähän en enää voi saada, ainakaan tämän paidan osalta. Mieheni on reisussa, etten tiedä vielä hänen kommentejaan, mutta jännityksellä jään odottamaan.

Ja tajusin siinä sitten aamiaisella lasteni kanssa, kuinka tärkeää meidän ihmisten onkaan saada hyvää palautetta toisiltamme. Ei sillä, mitä meillä on päällämme tai onko tukka hyvin ja treenattu kroppa, ole vaikutusta siihen mitä pohjimmiltamme olemme, ainakaan itsetunnon ja omanarvontunnon ei tulisi perustua näiden varaan. Ilo itsetunnosta ja omanarvontunnostahan pohjautuu vain siihen, että olemme. Olemme hyviä ja ihania, juuri sellaisina kuin olemme. Ei kuitenkaan ole mitään väärää siinä, että urheilee ja huolehtii kehostaan tai pukeutuu kauniisiin vaatteisiin ja laittautuu, kunhan itsetunto ja omanarvontunto ei perustu vain näiden varaan. Mutta kaikkihan me kaipaamme tuota positiivista palautetta. Lapsethan nyt tarvitsevat sitä jo ihan peruskehitykseensä, heidän täytyy saada tunne siitä, että ovat maailman parhaita juuri sellaisina kuin ovat. Vain näin kasvaa ehjäksi omaksi itsekseen. Mutta kyllähän me aikuisetkin ilahdutaan hyvistä huomioista, ja tarvitaankin näitä, eikö vaan? Työkaverin huomiot uudesta kauniista vaatteesta tai miehen kehut uusista hiuksista ovat meidän ravinnepuikkoja sielulle.Tarvitsemmehan mekin yhteenkuuluvuuden tunnetta ja hyväksytyksi tulemisen tunnetta niin kotona kuin työpaikallakin, ihan missä sitten olemmekin ja aika pienellä voi saada tätä aikaiseksi! Joten tunnustusta toisille siis jakamaan!


 
Ei välttämättä tarvitse aina pukeutua niin kuin minä tänään, hyvin tavallisuudesta poiketen, huomiota saadakseen. Pieni sana tai kosketus kesken päivän saattaa pelastaa jonkun päivän. Niin minun lapseni pelastivat tänään tämän kyseisen paidan ja saivat minut hyvälle tuulelle! Hyvä he!

Mukavaa päivää Sinulle!
 

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Nyt se tuli....

... TAKATALVI! Tai ainakin jotkut tätä sellaiseksi kutsuvat. Aamulla verhojen vetäminen sivuun ei nostattanut samoja fiiliksiä kuin viime viikolla auringon tulviessa jo sälekaihtiemien läpi sisään. Sitä jo sisäisesti hymyili tietäessään, että aurinko valaisee. Avattuani verhot oli heti tunne, että mitähän ihanaa tänään tapahtuu. Tätä fiilistä ei ollut tänä aamuna. Auringolla ja valolla on ihmeellinen vaikutus meihin ihmisiin. Ja tästähän on puhuttu ja kai tutkittukin vaikka kuinka ja paljon. Mutta...

Aloin pohtia, miksi en kuitenkin voisi tänäänkin ottaa tuota samaa fiilistä itselleni kuin auringon paistaessa, yrittää voin ainakin. En tiedä onnistunko. Kaikki kuitenkinhan on kiinni siitä mitä itse ajattelemme. Ajatuksemme luovat tunteita. Kokeileppa. Jos ajattelet, että hitto kun on raskas päivä tiedossa, niin taatusti hetken kuluttua alkaa olokin olla surkea. Mitäpä jos ajatteleekin, ihanaa mikä päivä on edessä, väistämättä alkaa hymyilyttämään ja tuntua iloiselle. Ainakin minulla tämä toimii. Ei siis ole samantekevää mitä ajattelemme. Keho reagoi ajatuksiimme ja tunteethan ne ovat kehollisia. Tätä ei vaan tule ehkä riittävän usein sovellettua arkeen. Ainakaan minun, kuten tänä aamuna. Silloin kun on vaikeaa, raskasta ja tuntuu että kaikki hommat kasautuvat päällekäin tai ei saa otetta mistään, tulisi pysähtyä ja kiinnittää huomio omiin ajatuksiin. Vaikka kuinka kiirehtisi ei välttämättä ehtisi yhtään paremmin perille kuin hitaammin. Ehtisi myös ajatella myönteisesti. Ehtisi olla läsnä ja mikä parhainta pystyisi nauttimaan.


Niin ne nämäkin oksat ovat vain tyynesti puroon taipuneina. Puro välillä virtaa ja kuohuaa, joinain talvina melkein jäätyy kokonaan, kesällä auringossa liplattaa ja oksat puunrunkoineen vain ovat ja ottavat vastaan mitä tulee. Hienoa oksat! Niinpä siis minunkin tulee, hyväksyä tämä tuisku ja harmaus. Elämäni ei sitä kuitenkaan tarvitse olla. Minun sisälläni voi loistaa se lämmin aurinko ja valo tästä takatalvesta huolimatta. Eikä tarvitse muuta kuin ajatella myönteisesti, ajatella siis ihanaa mikä päivä!

Niin ja minulla onkin jo paljon iloisempi olo, kuin aamulla ne verhot avatessani. Ihana päivä siis tämäkin! Ihanaa päivää sinullekin! 

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Tästä se sitten lähtee...

...minun blogini! Olen aina nauttinut kirjoittamisesta ja uuden vuoden aattona 2014 päätin, että perustan oman blogin. Alkuvuosi on kuitenkin ollut perheessämme kovin takkuista ja oman ajan löytäminen kiven alla, mutta tässä sitä nyt ollaan. Ha, ihanaa!

Mutta kuka tätä kirjoittaa? Olen 34-vuotias nainen. Perheeseeni kuuluvat mieheni lisäksi kolme lasta, vieraileva teini ja koira. Olemme aktiivinen joukko ja liikunta onkin keskeisessä osassa arkeamme, vaikka minun kuntoni tällä hetkellä kaipaakin kohennusta. Hmm..kesä siis tulossa. Asutamme uudehkoa omakotitaloa ja pihaakin on ympärillä, jota fiilisten mukaan laitellaan. Innostus omaan kasvimaahan, värikkäisiin perennapenkkeihin iskee minulla aina näin keväisin, mutta vielä tämä on jäänyt innostuksen tasolle. Varmasti joku kesä minulla on oma kasvimaa! Nyt nautimme siitä mitä on jo aikaiseksi saatu.

Mitä muuta minusta? Nautin kiireettömyydestä, lukemista ja käsitöistä. Ammennan voimaa hiljaisuudesta, meditoinnista, mindfulnessista, vyöhyketerapiasta, luonnosta ja ystävistä. Saan iloa arkipäivän kommelluksista, lapsista ja hyvistä keskusteluista. Kokonaisvaltainen hyvinvointi on minulle tärkeää, kehon, sielun, ajatusten ja mielen yhteistyötä unohtamatta. Kirjoitan lähinnä itselleni, sillä näin viesti menee parhaiten minulle perille, mutta jos joku muukin saa kirjoituksistani jotain irti, niin ihanaa! Olen ammattilainen oman elämäni ja arkeni suhteen, jossa välillä kompastelen ja karikoissakin on käyty, mutta uskon että posiitivuudella ja luottamuksella siihen, että elämä kantaa saavuttaa onnen, sisäisen ilon ja rauhan. Näistä siis kirjoittelen, mitä milloinkin elämästäni kumpuaa. Lämpimästi tervetuloa sinulle!



Olennaista ei ole niinkään se mitä meille tapahtuu, vaan se kuinka siihen suhtaudumme - on toiminut mottonani jo pidemmän aikaa. Siis tiheimmästäkin ryteiköstä positiivisuudella eteenpäin!