Etusivu

lauantai 1. marraskuuta 2014

Kenen vastuu?


Puhuin taannoin erään ensihoitajan kanssa, joka kertoi minua hieman hämmästyttävän asian. Asian, joka ei hänelle kuitenkaan ollut hämmästyttävä, vaan osa hänen tavallista työvuoroa. Hän kertoi kuinka joku ihminen oli soittanut hätäkeskukseen tarvitakseen ambulanssia kipujensa vuoksi. Ambulanssi oli kiitänyt paikalle pillit vinkuen. Ensihoitajat olivat tehneet hänelle kaikki tarvittavat tutkimukset ja todenneet, ettei tällä henkilöllä ollut nyt mitään akuuttia päivystysluonteista avun tarvetta, joka edellyttäisi ambulanssilla viemistä sairaalaan. He antoivat henkilölle ohjeeksi varata aikaa omalle lääkärille. Henkilö oli voimakkaasti kiivastunut, ja muutaman voimasanan saattelemana todennut ”ottatteko te saa:na vastuun tästä?!”. En ota kantaa, enkä pohdi nyt miksi tuo ihminen ylipäätänsä oli soittanut itselleen apua, ja olisiko hän tarvinnut ehkä jotain muunlaista apua, mutta jäin miettimään tuota vastuu juttua.

Kenellä nimittäin on vastuu ihmisestä itsestään? Miksi ajattelemme, että joku muu on vastuussa meistä aikuisista ihmisistä tai meidän hyvinvoinnista? Tässä tapauksessa ensihoitajat vastaavat tehdystä työstä, mutta eiväthän he ole vastuussa ihmisestä itsestään. Sama ilmiöhän näkyy monessa muussakin. Ihminen käy lääkärillä. Lääkäri määrää antibioottikuurin poskiontelotulehdukseen. Lääkäri vastaa vain itse taudista ja siihen määräämästään lääkkeestä. Ihmisellä itsellään on vastuu käyttää lääkkeitä oikein, levätä ja hoitaa itseään. Tai henkilö käy terapeutin luona. Terapeutti voi vain kuunnella ja auttaa ihmistä itseään oivaltamaan tekemään siirtoja elämänsä suhteen. Ihminen vastaa kuitenkin itse valinnoistaan mitä elämässään tekee. Hän itse päättää mitä elämällään tekee. Tätä eivät tee lääkärit, terapeutit, opettajat, eivätkä mitkään muutkaan gurut. Ihmisellä itsellään on vastuu omasta elämästään, ihminen itse tekee omat valinnat oman elämänsä suhteen ja oman hyvinvointinsa suhteen. Epätyydyttävässä parisuhteessakin saatetaan ajatella, että kunhan tuo toinen tekee sitä tai tätä, tai lopettaa sen tai tämän tekemisen niin sitten olen onnellinen. Mutta todellisuudessa eihän kukaan toinen ole vastuussa ihmisen itsensä onnesta. Jokaisella on vastuu itsestään, niin omasta hyvinvoinnistaan, kuin onnestaan, kaikesta. Jokainen voi kuitenkin saada tukea rinnalla kulkevilta ihmisiltä ja pitää saadakin. Ideoita ja oivalluksiakin toiset ihmiset usein antavat. Mutta viime kädessä jokainen valitsee jokaisen askeleensa itse, jokaisen sanansa ja jopa ajatuksensa. Niin kyllä, uskon, että ajatuksiinsakin voi jokainen itse vaikuttaa.

Mutta miksi emme uskalla ottaa vastuuta itsestämme? Miksi vastuu pitäisi siirtää jollekin muulle, kuten niille ensihoitajille? Onko vastuunsiirto pakoa itsestä? Kun siirretään katse muualle, ei tarvitse nähdä sitä omaa itseä, ei uskalleta kohdata omaa todellisuutta. Vai onko tämä omaa avuttomuutta? Onko se sitä, ettei ole tullut nähdyksi omana itsenään? Onko oma itse jäänyt jonkun tai jonkin varjoon? Onko omassa menneisyydessä asioita, joita ei ole uskaltanut kohdata, jolloin on suojannut itsensä niin, ettei muutkaan puolet ole pääseet esiin? Onko oma syvin persoona on piilotettu? Vai miksi emme ota vastuuta itsestämme?

Kävin aivan huikean upean keskustelun 9-vuotiaan poikani kanssa vastuun kantamisesta. Kysyin nimittäin häneltä tätä tekstiä kirjoittaessani, mitä hän ajattelee vastuun olevan ja tarvitseeko lapsen kantaa vastuuta. Hän jäi miettimään asiaa, kurtisti otsaansa ja katsoi pitkään ja hartaasti ikkunasta pihalle. ”No se vähän riippuu... ei pienten tarvi mitään vastuuta ottaa, mut sit koulussa ja vaikka 10 tai 11-vuotiaana voi ottaa vastuuta omista tavaroistaan, repusta ja sillein”. Sitten hän piti pienen tauon, "mutta kyllähän jo ihan pienetkin valitsevat itse omat leikkinsä ja niinku mä sit mun kaverit, koska oon kenenki kaa". Niin, kaikki kirkastui minulle tässä hetkessä. Kaikki oleellinen oli tässä. Ei lapsena kuulukaan olla vastuussa mistään, vanhemmat kantavat vastuun. Vähitellen tämä siirtyy lapselle huomaamatta pienissä asioissa, takana on kuitenkin koko ajan vanhempien vankkumaton rakkaus ja takuu siitä, että vaikka epäonnistuisi on hyväksytty ja rakastettu. Lapsi on aito syvin oma itsensä, joka hetki. Hänen ei ole tarvinnut suojata omaa itseään, mikäli tähän ei ole ollut tarvetta ja tällöin hän valitsee koko ajan itselleen mieluisia asioita (tai ainakin haluaa valita, joskus tietty me vanhemmat saatamme ja joudumme olemaan joidenkin valintojen esteenä). Mikäli matkalla tapahtuu jotain mikä ei ole ihmiselle itselleen hyväksi sitä suojautuu ja pakenee itsestä. Ympärille kehittyy alkaa kehittyä valeminä. Tämä valeminä ei voi ottaakaan vastuuta itsestään, eihän se ole se minuuden ydin. Silloin on toiminut jonkun toisen halujen, mielipiteen, asioiden tai tekojen johdosta tavalla tai toisella. Tällöin sitä odottaakin ohjeita ja neuvoja muilta ja sitä, että joku muu ottaa vastuun. Tällöin ei myöskään osaa valita omaa itseään ajatellen.





Jokaisella meistä on oma elämä ja omat ratkaisut. Jokainen valitsee itse meneekö hissillä ylös vai alas. Tekemiset ja tekemättä jättämiset voi tietää parhaiten vain jokainen itse, mikä itselle on parasta. Ei kukaan muu. Elämä on jokaisella oma ja koostuu jokaisen omista valinnoista. Hyvinvointi puolestaan koostuu näistä valinnoista. Kannattaa siis miettiä miten ja mitä valitsee.
 
 
Hyvää alkanutta marraskuuta sinulle!

 

2 kommenttia:

  1. Hyvä teksti!

    Mä pohdin juuri näitä vastuukysymyksiä usein, ja postauskin siitä tulee jahka joskus saan jäsennettyä ajatukseni oikein. Mä koen elämän olevan pitkälti valintoja -kaikkea ei voi valita, mutta monta asiaa kyllä, ja usein ne tuppaavat olemaan niitä, joista sitten jälkikäteen yritetään pestä käsiään, että eihän tämä minun vastuuni ole, jonkun muun syy, joku muu teki väärin.

    Hienosti on poikasi osannut ajatella asiaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti! Tuo on kyllä ikävä piirre joissain ihmisissä, että yritetään jälkikäteen pestä kädet asiasta, jossa itse kuitenkin on osallisena. Minä uskon myös tuohon omaan valintaan. Itse me aikuiset asiamme ja tekemisemme kuitenkin viimekädessä valitsemme.

      Ja lapset ovat kyllä viisaita, tarvitsee vain kysyä ja pysähtyä kuuntelmaan mitä he kertovat. Elämän suuria asioita hekin mielessään usein puntaroivat. Mukavaa päivää sulle!

      Poista

Kiitos kommentistasi!