Etusivu

torstai 16. lokakuuta 2014

Kuka kasvattaa ja ketä?


Kasvatuksesta:
 
Onko kasvatus sitä,
että me pyrimme tekemään lapsista sellaisia
kuin itse halusimme olla?
Onko heidän tehtävänsä tavoittaa se,
missä me emme onnistuneet?
Tulisiko heidän ajatella
niin kuin me ajattelemme
ja uskoa siihen mihin me uskomme?
Vai tulisiko meidän auttaa heitä
tulemaan sellaisiksi kuin heidät on tarkoitettu?
Tulisiko meidän pikemminkin rakastaa heitä sellaisina kuin he ovat,
olla kiinnostuneita siitä miten he ajattelevat
ja mitä he tekevät,
ja auttaa heitä näin tulemaan terveiksi ja onnellisiksi?
Ja eikö ole niin että me opimme lapsiltamme
vähintään yhtä paljon kuin he oppivat meiltä?
Minkälaista on oikeanlainen rakastava läsnäolo,
jonka me voimme tarjota lapsillemme,
sellainen joka tekee heidät
ja meidät onnellisiksi? 


 -Taavi Kassila-
 
 
Bongasin tämän ajatelman eräästä blogista (kiitos vain Heli!).
 
Ajattelen, että jokaisella on oikeus syntyä  ja elää omana itsenään, turvassa, hyväksyttynä ja rakastettuna sellaisena kuin on. Ja uskon, että vain pohtimalla omia kasvatuskeinojaan pystyy vanhempana tulemaan tietoiseksi siitä mitä tekee, mitä sanoo ja mitä haluaa lapsilleen. Toisaalta yhtä tärkeää kuin on miettiä miten omia lapsiaan kasvattaa tai miten haluaa heidän kasvavan, on pohtia sitä miten itse on saanut kasvaa. Millaisen kasvatuksen omat vanhemmat ovat antaneet? Millaisen vanhemmuudenmallin on ehkä itse ottanut mukaansa lapsuudenperheestään? Sillä kaikki se mikä ei ole tiedostettua, heijastuu meidän tämän hetkiseen elämäämme. Se millä tavalla itse on saanut osakseen vankkumatonta hyväksyvää rakkautta, heijastuu meistä omiin lapsiimme kuin myös se, jos on jäänyt vaille tätä.

Ja minkä ajattelen myös olevan tärkeää, on huomata se, voisimmeko me vanhemmat oppia jotain lapsiltamme. Voisivatko lapset kasvattaakin meitä vanhempina ja ihmisinä? Usein sanotaankin lasten kasvattavan kärsivällisyyttä. Useimmat vanhemmat oppivat sietämään keskeytyksiä ja epäjärjestystä, jonka lapset kasvaessaan mukanaan tuovat. Minäkin olen oppinut. Ja paljon. Mutta yhtä tärkeää on pohtia uskallammeko ja annammeko lastemme todella ajatella ja tehdä asioita kuten he näkevät parhaaksi. Voisiko heidän tapansa toimia ja ajatella ollakin parempi kuin se minkä itse ajattelee hyväksi? Saatamme naamioida omaa "viisauttamme" sillä, että tahdomme tasoitella lastemme tietä. Eihän kukaan halua kompuroida ja kaatuilla. Mutta lapset tarvitsevat myös epäonnistumisia, pettymyksiä, erehdyksiä, eikä meidän vanhempien tarvitse kaikkea tasoitella tai siloitella, vaan pysyä läsnä ja lohduttaa silloin, kun sitä tarvitaan. Lapset tarvitsevat tilaa kasvaakseen ja kehityäkseen sellaiseksi versioiksi itsestään kuin on tarkoitettu. Meidän tehtävämme ei ole puuttua siihen mitä heistä tulee. Meidän tehtävämme vanhempina on auttaa lapsia kasvamaan omaksi itsekseen.


 
 
Kun jokainen perheenjäsen saa olla sitä mitä on, tehdä sitä mistä nauttii ja mistä iloitsee voi kaikki hyvin. Aina lapsiperheissä on tilanteista ja hetkiä, joskus pidempiäkin ajanjaksoja, jolloin on jokin "vaihe". On flunssakierrettä, on sitä sun tätä ja tottakai omat kehitysvaiheet tuovat mukanaan omia juttujaan. Mutta väitän, etteivät lapset ole rasitteita, kun elämä on balanssissa ja jokainen saa olla sitä mitä on ja jokainen on hyväksytty sellaisena kuin on.

Uskon, että hyväksymällä itsensä, pystyy hyväksymään toisetkin sellaisina kuin he ovat. Mikä tässä elämässä onkaan tärkeämpää kuin tuntea itsensä, tuntea olevansa rakastettu ja saada kasvaa omaksi eheäksi itsekseen. Voida hyvin ja olla onnellinen.  Eikö tämä päde meihin aikuisiinkin? Tätähän me kaikki haluamme, voida hyvin ja olla onnellisia, vai mitä?


4 kommenttia:

  1. Hyvä teksti, tosi paljon asiaa ja antaa ajattelemisen aihetta. :) Tosiaan, millaiseksi sitä lapsen kasvattaa -tai antaa kasvaa. Tiedostan itse mm. pistäväni hanttiin poikani videopelikiinnostukselle, vaikka tiedän hyvin että vika on enemmän omassa asenteessani kuin pojan kiinnostuksissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Tuo pelijuttu on kyllä iso asia,jonka kanssa varmasti moni vanhempi joutuu kamppailemaan, joko voi olla hankala asettaa mitään rajoja tai sitten voi olla vaikea antaa pelata juuri lainkaan. Meidänkin perheessä on tästä puhuttu ja käyty keskusteluja, nyt onneksi ollaan aikalailla balanssissa,jossa kaikki on tyytyväisiä. Mutta tiedostan ja tunnen,että koska omassa lapsuudessani ei pelattu tietokone tms.pelejä kuten nykyään,niiden ymmärtäminen ja hyväksyminen ei käynyt hetkessä, monet pelithän tukevat ja kehittävät monia lapsen taitoja, mutta tietenkin tähän vaikuttaa millaisesta pelistä ja missä määrin on kyse.

      Poista
  2. "Ajattelen, että jokaisella on oikeus syntyä ja elää omana itsenään, turvassa, hyväksyttynä ja rakastettuna sellaisena kuin on. Ja uskon, että vain pohtimalla omia kasvatuskeinojaan pystyy vanhempana tulemaan tietoiseksi siitä mitä tekee, mitä sanoo ja mitä haluaa lapsilleen. Toisaalta yhtä tärkeää kuin on miettiä miten omia lapsiaan kasvattaa tai miten haluaa heidän kasvavan, on pohtia sitä miten itse on saanut kasvaa. Millaisen kasvatuksen omat vanhemmat ovat antaneet? Millaisen vanhemmuudenmallin on ehkä itse ottanut mukaansa lapsuudenperheestään? Sillä kaikki se mikä ei ole tiedostettua, heijastuu meidän tämän hetkiseen elämäämme. Se millä tavalla itse on saanut osakseen vankkumatonta hyväksyvää rakkautta, heijastuu meistä omiin lapsiimme kuin myös se, jos on jäänyt vaille tätä."

    Komppaan sataprosenttisesti!! :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!