Etusivu

torstai 11. syyskuuta 2014

Yhteisön merkitys

 
Oletko koskaan seurannut muurahaisia? Tiedätkö niiden elämästä? Minä olen. No en ole mikään biologi, eikä minulla pohjimmiltaan ole juuri aavistustakaan niiden elämästä. Mutta jotain nuo pienet ötökät minussa herättivät, sillä katselin taannoin niiden systemaattista keon rakentamista, ja hämmästyin kuinka yhteistyökykyisiä ne olivat. Miten ne pitivät toisistaan huolta ja miten jokainen toimi tuon saman päämäärän saavuttamiseksi.

Toimimmeko me ihmiset näin? Vai onko nämä inhimillisyyden perustarpeet ja -taidot meiltä ehkä rapistumassa, vai joko ne ovatkin jo rapistuneet? Siis nuo yhteisöt ja yhteiseksi hyväksi toimiminen. Toki on tiimejä ja työyhteisöjä, mutta meiltä monelta puuttuu oma perusyhteisö. Yhteisö jossa, sinua arvostetaan ja kunnioitetaan sellaisena kuin olet. Yhteisö, jossa pidetään huolta toisista ja tehdään töitä yhteiseksi hyväksi niin, että jokaisen on hyvä olla. Yhteisö, johon tunnet kuuluvasi tapahtui mitä tapahtui, eikä sinua siinä koskaan hylätä. Yhteisö, jonne haluat palata, vaikka olisit vuosia viettänyt elämää muualla. Yhteisö, joka seisoo rinnallasi kaikissa elämänvaiheissa. Yhteisö, jonka kanssa sinulla on historiaa. Ennenhän nuo yhteisöt ovat olleet perheitä ja sukuja. Nykyään saatetaan muuttaa hyvinkin kauas omasta lapsuuden perheestä ja perheet ovat pienempiä. Apua ei anneta, eikä oteta vastaan samalla lailla kuin ennen. On tarve pärjätä omillaan. Työelämä palvelee täysin tätä. Jokainen on oma yksilönsä ja hoitaa oman tonttinsa, vaikka sitten työskenneltäisiin tiiminä. Toki tiimityöskentelyssä on monia hyviä puolia. Mutta, usein tuossa tiimissäkin ihmiseltä vaaditaan selviytymistä yksin monista asioista, niistäkin joissa voisi turvautua toisiin.

Ilman yhteisöä ihminen joutuu kamppailemaan yksin saavuttaakseen kaiken sen, mitä yhteisö antaisi huomaamatta, tuen, turvan, hyväksynnän ja arvostuksen. Yksin on ponnisteltava saavuttaakseen nämä perustarpeet ja tunteet omaan elämään. Ei ole välttämättä ketään rinnalla auttamassa ja tukemassa. Tällöin niin tuki ja turva, kuin arvostus ja hyväksyntäkin tulevatkin vain siitä mitä ihminen on saavuttanut ja suorittanut. Tällöin ei ehkä osata antaa periksikään tai luovuttaa ajoissa, sillä ei ole ollut ketään kuka paikkaisi silloin, kun omat voimat alkavat hiipua, tai tarvitsisi edes pientä huilitaukoa. Ihminen vain jaksaa ja jaksaa, koska ovathan toisten arvostus ja hyväksyntä tuiki tarpeellisia tunteita meille jokaiselle. Ei tarvitse olla tohtori eikä edes maisteri tajutakseen, ettei kukaan loputtomiin jaksa tuolla linjalla. Ihminen uupuu ja kadottaa itsensä suorittamiseen. Elämä katoaa ja elämästä koettava ilo.



Seuraillessani noita muurahaisia, tajusin niillä on yhteisö, ne tekevät yhdessä työtä yhteiseksi hyväksi. Mikäli joku loukkaantuu matkalla, toiset rientävät apuun kantamaan hänet keon suojaan turvaan (no sitähän minä en tiedä, vaikka sitten söisivät tämän halvaantuneen kaverinsa keossa, mutta ajatuksissani nämä muurahaiset herättivät minussa lempeyttä ja empaattisuutta). Näinhän meidän ihmistenkin kuuluisi toimia, tätähän me kaikki pohjimmiltaan myös tarvitsemme. Sitä, että joku huolehtii, sitä että ihminen on ihmiselle rinnalla, vierellä. Sitä, ettei kukaan ole yksin. Yksinäisyyden tunne voi olla kuin hyökyaalto, joka ottaa valtaan, jos tuota yhteisön tuomaa jakamisen ja toisiin kuulumisen tunnetta ei ole saanut  kokea. Tällöin ihminen saattaa olla yksinäinen vaikka vierellä olisikin toinen ihminen.  

Pidetään siis huolta toisistamme ja annetaan tukea sitä tarvitsevalle.

Mukavaa tätä päivää sinulle!

2 kommenttia:

  1. Kiitos Elina näistä ihanista jutuista, joita kirjoittelet. Monissa on todella hyviä ajatuksia elämästä ja siihen suhtautumisesta. Viime aikoina olen myös pohtinut tuota yhteisön merkitystä ja olen tavallaan aika surullinen siitä, ettei oman perheeni kohdalla ole koskaan ollut minkäänlaista yhteisöllisyyttä. Minulla on siis kaksi sisarusta, isosisko ja pikkuveli. Suhteet perheeni sisällä ovat aika etäiset johtuen ehkä siitä, että isäni on aina elänyt oikeastaan itselleen, panostanut omiin harrastuksiinsa ja työuraansa ja vaikka äiti olikin monta vuotta kotona meitä lapsia hoitamassa, ei hänenkään kanssa ole mitenkään läheistä suhdetta. Meidän perheeltä puuttuu avoimuus ja aito välittäminen ja tuntuu myös, että meistä lapsista ei olla koskaan oltu aidosti kiinnostuneita. Inhottava sanoa näin, mutta edelleenkin tämän huomaa vanhempiemme käytöksestä nyt kun me lapset olemme jo aikuisia. Tämä on asia, jota en aio toistaa oman perheeni kohdalla (minulla 2-v poika ja 1-v tytär). Aion kannustaa, tukea, olla kiinnostunut lapsemme tekemisistä ja ennen kaikkea olla läsnä heille. Haluan opettaa lapsille, että perheemme on kuin tiimi, jossa kaikkia rakastetaan, tuetaan, kunnioitetaan ja tarvittaessa myös pidetään perheenjäsenten puolta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Eeva, sanasi lämmittivät sydäntäni!

      Ja kiitos,että jaoit kokemuksesi. Luulen,että tuo tarinasi on monelle hyvin harmillisen tuttu. Ei se,että haluaa lapsia tai että niitä, on todella tarkoita,että heistä aidosti oltaisiin kiinnostuneita tai heistä välitettäisiin tapahtui mitä tahansa. Mutta hienoa,ettet sinä jatka ketjua,vaan lapsesi saavat lämpimän ja välittävän yhteisön ja sinä myös saat tämän. Kun lapsesi kasvavat he oppivat automaattisesti auttamaan myös sinua ja toisiaan. Näinhän sen kuuluu ollakin, ainoa tie tähän taitaa kuitenkin olla tuo mainitsemasi avoimuus. Ilman sitä keskinäinen kunnioitus ja aito välittäminen voi olla haasteellista. Me olemme myös aina sanoneet pojillemme,että veljeä ei koskaan jätetä ja aina pidetään toisesta huolta. Nyt myös pienemmän siskon suhteen pätee sama ja tähän asti on hyvin mennytkin. Toivon,että tämä jatkuu aikuisuuteen asti. Jokaisella kuuluu olla ihmisiä ympärillä kehen turvautua, ketkä huolehtivat ja rakastavat.

      Ihania syyspäiviä sinulle!

      Poista

Kiitos kommentistasi!