Etusivu

maanantai 18. elokuuta 2014

Tahdon

 
Nuo kuusi kirjainta T A H D O N, pitävät sisällään ehkä yhden suurimmista asioista mitä avioliittoon tulee. Ei sormukset, yhteinen laina, tai edes lapset, ole niin suuri asia kuin tuo tahdon. Sain viikonloppuna olla todistamassa ystäviemme sanoessa ”tahdon”, pujottavan sormukset sormiinsa avioliiton merkiksi ja olla juhlimassa heidän häitään.

Kirkossa kuuntelin papin puhetta ja mietin samalla, mitä pappi mahtoi minulle ja miehelleni puhua lähes kymmenen vuotta sitten. Sen verran on nimittäin pian aikaa siitä, kun me sanoimme tahdon. Tuo puhe on kyllä tallessa videolla, mutta ei siinä hetkessä sitä pystynyt kuuntelemaan saati sisäistämään, jännitys oli liian huipussaan. Mietin kykeneekö tämä nuoripari kuuntelemaan nyt heille suunnattua puhetta, ymmärtävätkö he mitä pappi puhuu. Ehkä tämä puhe sisäistyy huomattavasti enemmän vieraille, jotka penkissä istuvat tuo aviopuoliso vierellään. Ehkä juhliin on lähdetty riidan keskeltä, tai ehkä on saatu viettää laatuaikaa kaksin ennen lähtöä. Ehkä eletään ruuhkavuosien keskellä, tai ehkä omat pedit on siirretty eri huoneisiin. Ehkä on juuri alettu oppia puhumaan ”minä”- viestein, entisen ”aina sinä”- viestien sijaan. Avioliitto. Kahden ihmisen kauppa, niinhän sitä sanotaan.

 

 
 
Minä tajusin tuossa kirkon penkillä, kuinka naiivi olen ollut kymmenen vuotta sitten. Rakkautta oli silloin kyllä valtavasti. Ihana mieheni oli ”elämäni rakkaus”, no sitä hän on kyllä edelleenkin. Mutta silloin en tiennyt mitä on kaksi väsynyttä aikuista, mies ja nainen. En sitä mitä on, kun pienet lapset valvottavat, en sitä, kun aikaa ei jää muuhun puhumiseen, kuin ”mitä huomenna syödään” tai ”ehditkö sinä hakea huomenna lapset hoidosta”, en tiennyt mitä on läpsystä vaihto. Silloin en myöskään tiennyt mitä on jakaa suru yhdessä, kastella toisen olkapää omilla kyyneleillä. En tiennyt, että tärkeämpää onkin rakastaa ensin itseä kuin rakastaa toista. En tiennyt mitä on, kun toinen etenee urallaan. Sanoessani ”tahdon” ja katsoessani miestäni syvälle tummiin ruskeisiin silmiin alttarilla, en oikeasti tiennyt mitä tarkoittaa tahdon. En tiennyt, että minun täytyy valita tuo tahdon, minun täytyy tahtoa rakastaa silloinkin, kun toinen ottaa kupoliin niin, että tekisi mieleni rutistaa hänet paperin lailla ruttuun nyrkin sisään ja heittää roskiin. Olemme menneet yhdessä ylä- ja alamäkiä, ja on ollut aika, jolloin olen miettinyt rakastanko oikeasti tuota ihmistä. Ja hetken kuluttua ymmärtänyt, tahdon rakastaa, kyllähän minä rakastan!

Tuolloin itse alttarilla seisoessani ja sanoessani tahdon, en myöskään tiennyt mitä on yhteisen lapsen syntymä. En kai koskaan unohda katseidemme kohtaamista esikoisemme synnyttyä, molempien silmät onnesta kosteina. Suudelmaa tuon katseen jälkeen, olemme perhe. Meistä kahdesta on tullut kolme. Nyt meitä onkin jo viisi. Me olemme sen saaneet aikaiseksi, me kaksi. Me olemme seisoneet toistemme rinnalla milloin minkäkinlaisissa tilanteissa. Olemme jakaneet paljon iloa ja onnea yhdessä. Olemme eläneet elämää yhdessä. Olemme tahtoneet yhdessä. Olemme luoneet ja suunnitelleet yhdessä. Olemme nauraneet posket kipeäksi omille kommelluksillemme. Olemme tehneet virheitä. Olemme antaneet ja saaneet anteeksi. Olemme oppineet riitelemään. Voi, en tiennyt sitä silloin kymmenen vuotta sitten. En tiennyt, että riitelyäkin voi opetella, en tiennyt, että siinäkin voi kehittyä. Enkä todella tiennyt, että minun on aina ensin katsottava itseäni peiliin, ennen kuin osoitan sormellani toista. Niin, yhdessä on opittu, elämää ja rakkautta. Jokainen meistä voi muuttua ja kasvaa, mutta yhdessä kasvaminen ja muuttuminen vaatii tahtoa.

Tuossa nuorelle parille suunnatussa hääpuheessa pappi, totesi loppuun, ”tapahtui mitä tahansa, älkää lopettako toisen kunnioittamista”. Niin. Vaikka tapahtuisi mitä. Huomaan istuvani käsi kädessä mieheni kanssa, olimmeko jo tullessa näin, vai tämän puheen aikanako kätemme huomaamatta toisen käteen sulautui. En tiedä. Mutta tiedän, että rakastan. Katseemme kohtaavat ja hymyilemme toisillemme. Tämä on sitä rakkautta. Tiedän, jokainen pari kohtaa alamäkiä, ja silloin tuo tahdon nousee ensimmäiseksi. Eikä kukaan voi tuotakaan nyt onnensa kukkuloilla olevaa paria estää kohtaamasta vastoinkäymisiä, kohtaamasta elämää sellaisena kuin se milloinkin tulee vastaan. Mutta yhtälailla he tulevat kohtaamaan onnea ja iloa elämässään. Niin, kai sitä sadetta ja myrskyäkin on, että voi taas paistaa.

Ja me lähdimme kaksin mieheni kanssa juhlimaan tuota tuoretta avioparia muiden vieraiden kanssa. Ihana rakkaudentäyteinen ilta!


4 kommenttia:

  1. Oi, teillä on ollut ihanat hääjuhlat!

    Juuri pohdin samaa teemaa, kun meillä tuli viikonloppuna kuluneeksi 12 vuotta siitä kun sanoimme tahdon. Emmepä silloin alttarilla todellakaan tienneet, mitä elämä tuo tullessaan. Ja mitä se tahdon tarkoittaa. Nyt olemme jo paljon viisaampia. Ja tahdomme edelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monta vuotta teilläkin jo takana, ONNEA!

      Mietinkin, että usein nuoruutta tavoitellaan ja halutaan ja jotkut koettavat jopa pitää kynsin hampain kiinni tuosta nuoruudesta. Mutta itse ajattelen ja koen, että nyt olemme viisaampia ja kokeneempia, yhdessä olemme paljon oppineet. Ihanaa aikaa oli ennen lapsia ja nuorempana, mutta hienoa tämä on nytkin, kokemus ja sen myötä tullut viisaus syventää. Parantaa laatua ;).

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Kiitos :). Minä liikutuin tuolla juhlassa.

      Poista

Kiitos kommentistasi!