Etusivu

torstai 31. heinäkuuta 2014

Oma polku...


... vie sinne minne kuuluukin, vaikka se ei aina sille tuntuisikaan.

Vietin taannoin viikonloppua seurassa, jossa oli hyvin kaikenikäisiä ihmisiä. Oli nuoria ja opiskelijoita, oli pienten lapsen vanhempia, oli äitejä ja isiä, joiden lapset olivat jo teinejä, oli pariskuntia joiden lapset olivat jo aikusia ja jo isovanhemmaksi asti ehtineitä ihmisiä. Eronneita ja yksinäisiäkin löytyi joukosta. Kovin monen näköistä ja kokoista sakkia. Elämän ihanaa erilaisuutta.  

Jossain vaiheessa aloimme porukalla puhua siitä mitä kukakin elämältään haluaa ja mitä on tehnyt ja millaista elämää kukakin oikeasti elää ja kuinka jokainen elämänsä kokee. Jäin jossain vaiheessa kuuntelemaan keskustelua lähes ulkopuolisena, sillä tajusin kuinka monen puheista nousi esiin "mutta". Oli tuo ja tämä huoli. Oli sitä ja tätä vastoinkäymistä, vaikka moni tunsikin iloa ja onnea elämästään. Arkea ja elämää kuitenkin varjosti jokin tai useampikin huoli, murhe tai muuten vain hankala "elämänvaihe".

Elämässä on aina aikoja ja vaiheita. Elämäkaaren eri vaiheisiin kuuluvat eri asiat, jotka kulloinkin ovat pinnalla. Nuorena päätösten tekeminen, mitä minä haluan, mitä lähden opiskelemaan ym. voi olla pinnalla. Pienten lasten vanhemmat saattavat kamppailla ruuhkavuosien keskellä oman ajan ollessa kortilla. Lasten ollessa teinejä, voi olla haasteita löytää yhteistä säveltä jälkikasvunsa kanssa ja huolen aiheet ovat erilaisia kuin aiemmin.  Kun lapset ovat muuttaneet kotona, alkaa uudenlainen jäsentyminen elämään. Voi kaivata elämää ympärilleen, voi tuntea tyhjyyttä. Ero puolisosta missä elämänvaiheessa tahansa nostaa oman elämän tapetille.


 
Sitten jossain vaiheessa huomaa. Oho! Olen nyt tässä kohtaa elämääni. Tuo kaikki on takana. Olen vain minä, mitäs nyt. Jokainen eletty hetki on kuitenkin ollut merkityksellinen. Joskus myöhemmin näkee sen polun, jota on kulkenut ja tietää, että kaiken pitikin mennä näin. Jokaisessa elämänvaiheessa on omat haasteensa ja omat ilot mistä ammentaa voimia ja nautintoa. Silti kovin usein meillä ihmisillä on tapana jäädä noihin haasteisiin kiinni. Ikäänkuin ne olisivat enemmän kuin oikeasti ovatkaan.

Haasteet ja vastoinkäymiset kuuluvat elämään. Niiden kautta voimme oppia paljon itsestämme. Kun elämässä tulee vastaan haasteita alamme harmittavan usein etsiä vastauksia ulkopuoleltamme, vaikka todellisuudessa tehokkaampaa olisi kääntää katse sisäänpäin ja etsiä vastauksia itsestä. Joskus elämä joutuu heittämään meidät suoraan myrskynsilmään, mikäli tarvitsemme sitä pysähtyäksemme. Joskus jopa useamman kerrankin, mikäli emme ole tajunneet tätä. Minä ajattelen, että itsensä kohtaaminen onkin ehkä yksi suurimmista opeista tai lahjoista mitä elämä meille tarjoaa. Kun on kohdannut itsensä, voi luottaa siihen, että on jo oikealla polulla. Ei tarvitse elää jokaista elämänkaaren vaihetta nähdäkseen, että on oikealla tiellä. Ei tarvitse odottaa "sitten kun" elämää. Varmasti me kaikki olemme tehneet tai teemme joskus valintoja ja ratkaisuja, joita on mahdollista katua jälkeenpäin. Kuitenkaan näihin vellomaan jääminen ei auta ketään. Joskus tilanteet on vain hyväksyttävä sellaisina kuin ne on. Joskus myöhemmin voi nähdä, että nekin asiat mitä ehkä on katunut, ovat kääntyneet loppuviimein hyväksi. Aina emme vain näe heti kaikkien asioiden yhteyksiä. Emmekä uskalla vain luottaa siihen, että elämä kantaa ja jokainen ottamamme askel, on askel oikeaan suuntaan.

Saatamme käyttää tuhottoman paljon aikaa murehtimiseen eskimerkiksi rahasta, siitä miten saisi enemmän omaa aikaa, miten voisi kommunikoida paremmin lasten kanssa, miten löytää kipinä uudelleen puolison kanssa, mitä työtä tekisi, mihin muuttaisi ym. Loppuviimein kaikkiin näihin löytyy vastaus jokaisen sisältä. Meidät on vain hukutettu monilla erilaisilla tavoilla kuluttaa aikaa ja suunnata huomio pois omasta itsestä, ettemme kuule mitä meille itsellemme kuuluu. Emmekä näe itseämme tuon kaiken hälinän, tekemisen ja suorittamisen ym. takana. Kun näkee ja kuulee itsensä, huomaa myös etteivät ulkoiset tekijät rajoita elämää tai olosuhteet kahlitse sinua.

Minä olen joutunut omassa elämässäni kamppailemaan useasti tämän suhteen. Siis sen, etteivät ulkoiset tekijät tai olosuhteet rajoita minua. Ja monta kertaa jo tajunnut, että näin on. Silti usein törmään tähän. Pohjimmiltaan huomaan, että tämän takana on ajatus siitä, mitä minä todellisuudessa tarvitsen. Joskus hälinän keskellä vain tuo yhteys omaan itseen katoaa, ja silloin tilalle astuu pelko, huoli ja hätä. Minä saan tuon yhteyden takaisin pysähtymällä, hidastamalla ja hiljentymällä. Sitten saan taas kiinni siitä rauhasta ja tunteesta, että olen oikealla polulla. Juuri tänään ja juuri tässä hetkessä. En tarvitse kaikkea. Ei kukaan meistä.


 

Olen oikeassa paikassa tänäänkin. Tämä on minun polkuni ja tätä pitkin minä etenen, vaikka en aina näekkään mikä minua mutkan takana odottaa tai mihin pääsen sillan ylitettyäni. Olen oikealla polulla.


6 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Kiitos jälleen Heli ja
      ihanaa päivää sinulle! :)

      Poista
  2. Thanks for your marvelous posting! I really enjoyed reading it,
    you can be a great author. I will be sure to bookmark your blog and may come back later on. I want to
    encourage you to definitely continue your great posts, have a nice
    evening!

    my blog: home improvement renovation (www.homeimprovementdaily.com)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Thank you for your encouraging words! You made me happy.
      Have a nice evening you too! :)

      Best regards, Elina

      Poista
  3. Hei Elina! Oli ihana lukea tekstiäsi. Olet osannut pukea sanoiksi monta myös omassa elämässä pinnalla olevaa ajatusta..jään seuraamaan jatkoa! Aurinkoa viikkoosi!

    www.onnenkissa.blogspot.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Aurinkoisia päiviä sinulle myös.

      Niin ja ihana blogi on sinullakin :)

      Poista

Kiitos kommentistasi!