Etusivu

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Kyynelten keskeltä


"Voi joutua itkemään vähän, jos on antanut kesyttää itsensä."  - Pikku prinssi


Menetin rakkaan ja läheisin ihmisen yllättäen alkuvuodesta. Ikävä on ollut mukana siitä lähtien. Vaikka elämässäni onkin ollut ja on paljon iloa ja onnea, paljon mukavia tapahtumia, tilanteita ja tapaamisia, on kaipaus läsnä kuitenkin monissa hetkissä. Aina on tilanteita ja muistoja, jolloin mieleen nousee tuon menetetyn ihmisen tärkeys, hänen roolinsa, hänen tapansa toimia, hänen sanansa ym. Tiedän tätä tämä on. Surutyö.

Tämän kuolleen henkilön toiveena oli tuhkahautaus. Syystä jos toisesta ja kolmannestakin tämä on kestänyt. Eilen viimein kuitenkin saatoimme ja lukitsimme uurnan holviin. Tuon kauniin uurnan piteleminen omissa käsissä ja katseleminen veti hiljaiseksi. Tunsin valtavaa voimattomuutta tuossa hetkessä. Voimattomuutta, jonkin huomattavasti minua suuremman edessä. Vaikka kaikki tuossa hetkessä muuten tuntuikin niin pieneltä ja koruttomalta, siitäkin huolimatta, että aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja alueen kukat loistivat kirkkaina. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Ikävän kyyneleitä. Samalla ilon kyyneleitä. Tuon ihmisen on nyt hyvä olla. Kaikki on mennyt niin kuin on kuulunutkin. Ja samalla minussa heräsi nöyryys. Nöyryys koko elämää kohtaan. Tuo hetki vakavoitti ja hiljensi kertaheitolla täydellisesti.

Kuolema ravisteleekin elämään. Se muistuttaa ja järkyttää. Kuolema nostaa esiin sen tosiasian, että todella jokaisen meidän ruumiimme on joskus tuossa samassa tilanteessa, mullassa tai tuhkassa. Loppu viimein me kaikki olemme tuolloin samalla viivalla. Ja mitä meistä jää? Kaikki mitä olemme elämämme aikana suorittamisella rakentaneet ja kuluttamalla hankkineet menettää tuolloin merkityksen. Mitään ei kukaan mukaansa saa. Kaikki jää. Mitä merkitystä materiaalilla tuossa vaiheessa on? Eikö tärkeämpää ole kuitenkin se millä lailla elämänsä on viettänyt? Nautinto, ilo, onni, kokemukset, ne kulkevat mukana. Ne tuovat lohtua myös sureville. Näistä voi ammentaa voimaa surun keskelläkin, yhteisistä muistoista, ilon ja onnen hetkistä.

Tuon uurnan lasku hetki sisälsi syvän rauhan ja levollisuuden. Kuitenkaan elämä harvemmin on kovin rauhallista saati levollista. Ehkä päinvastoin levollisuus on levottomuutta, läsnäolo ainaista ajan puutetta. Niin monet tuntuvat juoksevan jonnekin ja haalivan ja metsästävän elämäänsä jatkuvasti jotain uutta. Lepoa ei ole, vaan on kulutettava. Mitä enemmän omistaa, sen tärkeämmäksi itsensä kokee. Kuitenkaan millään näistä ei ole mitään merkitystä kuoleman kohdatessa. Ja tosiasia on, että meidät kaikki on paiskattu kulkemaan tuota kohti. Kohti kuolemaa.

Kuolema muistuttaakin elämästä. Miten elää tämä elämä? Miten kokea elämä mielekkääksi? Mielekkäälle elämälle ei olekaan samantekevää miten se eletään. Mutta miten se tehdään? Jokainen löytää itse vastaukset näihin. Jokainen elää omaa elämäänsä. Se mikä on toiselle hyväksi, ei ole sitä välttämättä toiselle. Siksi vertailu, arvostelu ja kadehtiminen ovat aivan turhaa. Jokainen tietää itse, ainakin syvällä sisimmässään, mistä iloitsee, mistä saa syvän onnen tunteita elämäänsä. Näitä kannattaa silloin alkaa lisätä tietoisesti omaan elämäänsä ja jättää kaikkea sitä minkä tekee vain suorittamalla tai muiden odotusten mukaan vähemmälle.





Itse itsensäkin voi kesyttää ja pysäyttää elämään tätä elämää. Elämään mielekkäästi. Elämään niin, että kuolemaa ei tarvitse pelätä. Elämään niin, että onni ja ilo seuraavat mukana. Elämään niin, että ajalla syntymän ja kuoleman välillä on merkitys. Merkitys, joka ei kumpua vain omistamisesta tai suorittamisesta. Merkitys, jolla on syvä tarkoitus.

Mukavaa viikonloppua!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!