Etusivu

keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Elämää ei sen vähempää...


Taikasaappaat blogin Heli kirjoitti viime viikolla verrokkitarinoista. Siitä, kuinka jokainen ihminen kaipaa ympärilleen verrokkitarinoita. On sitten kyse lasten allergioista, korvatulehduskierteistä, omasta sairastumisesta syöpään, työttömyydestä, köyhyydestä tai ihan mistä tahansa. Jokainen meistä kaipaa ympärilleen vertaistukea, ihmisiä ja tarinoita, joihin samaistua. Jokainen tarvitsee tunteen kuuluvansa johonkin joukkoon. Tietää, ettei ole ainoa, joku muukin on selvinnyt tästä, kyllä minäkin selviän. Blogit ovat usein  "kiiltokuvia" ihmisten arjesta, kauniita kuvia, ruusunpunaisia haaveita, on kiltit lapset, ihana mies, hyvää ruokaa ja mukava työ. Heli haastoi kuitenkin jokaisen hänen lukijansa kirjoittamaan siitä tavallisesta arjesta, siitä mihin voi kuka tahansa samaistua. Koska totuushan on, ettei kenenkään lapset aina ihania ole, paraskin puoliso ottaa joskus kupoliin ja ruoka palaa pohjaan.

Mietin paljon omaa arkeani. Nyt olemme olleet koko perhe lomalla, arki on ollut kaukana ja olen nauttinut tästä täysin siemauksin. Arki tulee vielä, sen tiedän. Olen välillä paljon ja pitkiä aikoja yksin lasten kanssa, se on arkeani. Sitä ettei ole toista jakamassa lasten huolia tai tarkastamassa läksyjä. Sitä ettei ole kainaloa iltaisin mihin käpertyä, kun itse sitä kaipaisi. Ollessani yksin olen joutunut oppimaan sietämään epäjärjestystä, sillä aikani ei riitä kodin siistimiseen kolmen lapsen ja koiran jäljiltä. Olen joutunut antamaan periksi monissa niissä kasvatusperiaatteissani, mitä joskus ajattelin olevan tärkeitä. Meillä huudetaan ja itketään, mutta aina annetaan anteeksi. Minäkin pyydän anteeksi lapsiltani, jos olen ollut väsynyt, enkä ole jaksanut kuunnella heidän tärkeitä asioitaan tai olen hermostunut pienestä. Välillä joudun puremaan hampaani yhteen, sillä niin vatuttaa. On hetkiä, jolloin olen saanut juuri siivottua ja poikalauma lampsii sisään mistä lie ojanpohjien kautta tulleina. Katselen ympärilleni ja ajattelen, miten turhaa tuo siivoaminen olikaan. Usein arjessani olenkin ollut turhautunut. Nyttemmin olen oppinut tätäkin hyväksymään. OIen myös oppinut myöntämään oman väsymykseni ja antamaan sille tilaa. Olen oppinut ottamaan aikaa itselleni, joka onkin minun arkeni henkireikä. Joskus elämässäni on aikoja, jolloin herään hyvin ajoissa ennen muuta perhettäni saadakseni itselleni hiljaista aikaa ja ollakseni yksin. Joskus taas minulla on enemmän aikaa itselleni.

Suurin kaikista, olen oppinut antamaan itselleni anteeksi. En ole täydellinen, enkä sellaiseksi pyri. Joskus marketin kassalla ostosteni ladottua hihnalle ja jonon ollessa takanani, huomaan ettei minulla ole lompakkoa mukanani. Joskus tarjoan lapsille vain pastaa kera mikrossa lämmenneiden nakkien. Meillä syödään tavallista perusruokaa, joskus useampana päivänäkin samaa, vaikka pyrinkin, ettei eineksiä meillä juuri käytetä. Tahdon tajota ja syödä itse mahdollisimman paljon luomua ja puhdasta ruokaa. Mutta olen ihminen, äiti ja välillä väsynyt tai välillä on mielenkiinto muissa asioissa, ettei ruoka ole ykkönen. Olen oppinut luottamaan siihen, että asioilla on tapana mennä niin kuin on tarkoitettu. Olen myöntynyt siihen, että elämäni on tätä ja olen kiitollinen kaikesta mitä siihen olen saanut. Minulla on paljon asioita, jotka ovat erittäin hyvin.



Olen joskus katsonut myrskyä sisälläni silmiin, enkä enää kovin pienistä keikahda, ainakin luulen niin, enhän toki tiedä mitä elämä vielä eteeni tuo. Nautin arjestani yhtälailla kuin nyt lomastani. En halua välittää kiiltokuvaa elämästäni, sitä se ei ole. Se on vain elämää, tavallista sellaista. Sitä missä on välillä surua ja murhetta, sitä missä joskus iltaisin tulee sellaisia nauruhepuleita, joissa maito lentää lapsien suusta, sitä missä lapset hyppivät sohvalla ja tappelevat siitä kuka saa istua etupenkillä. Niin. Tätä elämäni on. Mutta yhtä tärkeää arjessani on sanat rakastan sinua. Meillä ei koskaan ole päivää ettei tätä toiselle sanota. Lapset toivottavat toisilleen hyvää yötä, vaikka kuinka olisivat päivällä tapelleet.

Ehkä juuri siitä syystä ja siksi, että joskus selvinneenä myrskystä ja omaa elämääni pohtineena olen saanut tunnetta kiitollisuudesta. Kiitollisuutta jokaisesta päivästä. OIen oppinut hyväksyvämpää asennetta elämää ja arkea kohtaa. Ehkä juuri tästä syystä, en jaksa valitaa, nurista tai rutista päivästäni. Aina on hetkiä, jolloin kaikki ei mene niinkuin olen ajatellut, mutta aina voin itse vaikuttaa siihen kuinka näihin suhtaudun.

Näillä mennään, tätä elämäni on. Niin arkena kuin juhlanakin. Elämää isolla Eellä!

Halauksin, Elina

2 kommenttia:

Kiitos kommentistasi!