Etusivu

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Mikä meitä vaivaa?!



Oletko koskaan tuntenut sitä tunnetta loman jälkeen, kun kukaan ei hymyile tai toivota hyvää huomenta iloisesti? Kuinka tuntuu toisaalta ikävälle palata kotiin, vaikka toisaalta onkin jo kaivannut kotiarkea? Minä olen.

Muistan tunteen, kuinka joskus olen palannut etelän aurinkolomalta kotiin Suomeen, aamulla astelen parkkipaikalle uutta energiaa ja iloa puhkuen. Naapuri tulee vastaan, pää painuneneena rintaa vasten, kulmiensa alta ohimennen vilkaisee ja päästää jonkun huomenen tapaisen huuliensa välistä. Niin, ei meillä kaikilla todellakaan aina ole hyvä huomen, mutta melko usein meidän suomalaisten on vaikea seisoa selkä suorassa hymyillen ventovieraalle vastaantulijalle.

Olemme käyneet nyt lomamme aikana useasti täällä Ahvenanmaalla pienessä kyläkaupassa, niinkuin meillä on aina tapana täällä ollessamme, välttelemme suorastaan isoja marketteja. No ei niitä täällä kovin montaa olekaan. Kotonahan tuo marketeissa asioiminen on arkipäivää. Enkä siitä juuri erityisemmin nautikaan. Ainakaan niiden perusruokaostosten tekeminen viisihenkiselle perheelle ei kuulu aina suosikki puuhiini, ehkä juuri siitä syystä käymmekin kaupassa maksimissaan kerran viikossa isommilla ostoksilla, joskus kerran kahteenkin viikkoon ja täydennetään vain jotain puuttuvia juttuja kotimatkan varrella pikkukaupasta. Mutta täällä tämä pieni kyläkauppa! Kaupassa käynti on ihanaa, suorastaan retki tuntemattomaan. Myyjä terhevehtii iloisesti astuessamme kauppaan. Lihatiskin myyjä katselee meitä odottaen saaden palvella. Kun emme tarvitse hänen palvelujaan tällä kertaa, tulee hän pian luoksemme katsellessamme paikallisia siideripulloja. Hän kertoo niiden olevan alkoholittomia, mutta hyviä. Tästä syntyy keskustelua ja myyjä seuraa mukanamme myös vihannestiskin ja leipähyllyjen viereen. Täällä tämä ei tunnu tungettevalle, ei pakkomyymiselle tai tyrkkyttämiselle, ei mitään sellaista. Täällä tämä kuuluu tähän. On mukava jutella niitä näitä eri raaka-aineistakin tuon ventovieraan myyjän kanssa. Kotonahan joskus saa marketin käytävillä etsiä sitä vihreäpukuista henkilöä, jotta saisi apua. Jos on kateissa mantelit, niin ei auta muu kuin etsiä, ei myyjäkään vältttämättä tiedä missä ne ovat tai sitten ohjaa vain suunnan mistä päin ne löytyvät, tai ohjaa toisen myyjän luokse, eikä tätä kyseistä myyjää välttämättä edes löydy niiden hyllyjen luota, joista ensimmäinen myyjä on sanonut tämän suurinpiirtein olevan. Loppu jääkin itsensä tehtäväksi löytää ne monien hyllyjen välistä. Tai sitten on se, kun menet vaatekauppaan ja tahtoisit vain katsella, silloinhan ne myyjät tulevat vierelle apua tarjoten ja kaupitellen milloin mitäkin. Tämä tuntuu joskus tungettelevalle, olisi niin paljon mukavampi kuljeskella ja vain katsella, joskus vain odottaa ajankulua. Toki on kohteliasta käydä kysymässä tarvitseeko apua, mutta myyjän tulisi osata vetää raja milloin voi kaupitella ja milloin antaa ihmisen rauhassa kierrellä. Mistä tämä johtuu, tämä tungettelu tai se ettei myyjillä välttämättä ole edes aikaa tai mielenkiintoa palvella?

Täällä pienessä kyläkaupassa myyjän jutustelut eivät tunnu ostokseen tyrkyttämiselle. Hän on vain kiinnostunut meistä. Täällä ihmiset pitävät huolta toisistaan, huomioivat hyväntahtoisesti ilman tarkoitusperiä kaupassakin. Jokaisella meistä onkin omat aikeet ja omat tarkoitusperät. Onko elämämme liian suorituskeskeistä? Niin, että tilaa vapaalle inhimilliselle kanssakäymiselle ei ole edes siellä kaupassa, myyjän pitäisi saada pitkät hyllyt vielä uudelleen hinnoiteltua saman työpäivän aikana tai vaateketjun myyjän tarvitsisi saada mahdollisimman paljon myytyä tiettyjä mekkoja juuri tässä kuussa, jotta saisi sen toivomansa bonuksen? Ei silloin jäädä niitä näitä rupattelemaan tai olla kiinnostuneita tuosta ihmisestä itsestään mitä hän oikeasti sanoo ja tarvitsee. Ei aidosti palvella.

Tai miksi joskus sen huomenenkin sanominen naapurille voi olla niin vaikeaa? Onko meidät imetty niin kuiviin suorittamisella, ettei voimia riitä tuohon inhimilliseen kanssakäymiseen naapureiden tai vieraiden ihmisten kanssa. Tarttuuko tuo negatiivisuus, passiivisuus ja muiden huomioimattomuus? Olemmeko vain joukolla tällaisia? No en tiedä. 

Täällä on niin mukava asioida kaupassa ja jutella niitä näitä myyjien kanssa. Täällä ihmisillä ei tunnu olevan kiire, eikä minullakaan. En muista nähneeni täällä kenenkään liikkuvan edes kovin pikaisesti. Täällä tehdään vain se mitä kulloinkin ollaan tekemässä. Ainakin suurin osa ihmisistä toimii näin. Toivottavasti itse saan säilytettyä tämän tunteen ja oloitilan tästä kiireettömyydestä ja toisten huomioimisesta vielä kotiin palattuanikin.


 

Jokainen meistä voikin vaikuttaa täysin omaan elämäänsä ja mitä plussaa! oma hyväolo ja kiireettömyys heijastuu väistämättä myös muille. Ilo tarttuu siinä missä negatiivisuuskin. Hyväntahtoisuus saa ihmiset hymyilemään. Toisten huomioiminen ja auttaminen jättää joskus huomaamattomankin, mutta jättää kuitenkin myönteisen jäljen autettavaan. Ihmimillisyys voi pysäyttää joskus kiireisen ihmisen. Jo pelkkä hymy voi joskus pelastaa jonkun päivän. Kohdataan siis toisiamme niin kaupassa kuin parkkipaikallakin!


Hymyilevää päivää sinulle,
halataan, jos tavataan!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!