Etusivu

torstai 26. kesäkuuta 2014

Elämää saaristossa 1


Toivottavasti ette jo kyllästy Ahvenanmaa juttuihini, mutta vielä pala elämää saaristossa olisi nyt tulossa.

Saimme nimittäin kutsun pieneen saareen erään perheen vieraaksi, heidän pieneen mökkiinsä talonsa lähettyville muutamaksi päiväksi. Automme oli pakattu lattiasta kattoon, sillä tästä alkaisi samalla kotimatkamme. Lähimme ajelemaan kohti lauttaa, jonka on määrä lähteä satamasta kahdeltatoista ja ajattelimme, että tunnin ajomatka riittää hyvin tuohon matkaan, joka meillä oli edessämme sinne. Emme kuitenkaan ottaneet huomioon, että matkan varrella oli losseja, joissa vierähti aikaa, kanava, josta purjeveet lipuivat hiljalleen ohi, lampaita, jotka kulkivat vapaana autotiellä ja hölmistyneinä kiireisiä autoilijoita tuijottelivat, kuin sanoakseen "mihin teillä nyt tässä oikein kiire on?". Kello tikitti eteenpäin ja meille valkeni hyvin äkkiä, että tunti tähän matkaan oli liian vähän. Emme olleet osanneet varautua näihin pysähdyksiin täällä. Nämä olivat kaukana omasta arjestamme. Usein matkan aikana sanoinkin ääneen, muuta perhettäni ja itseäni lohdutellakseni, että "ei haittaa vaikka myöhästymme, kaikki menee niinkuin on tarkoitettu, voimme aina mennä seuraavalla lautalla" (vaikka tiesinkin, että lippuja siihen ei välttämättä olisi saatavilla) ja koetin keskittyä seurailemaan sateen piiskaaman lasin läpi kauniita maisemia.  Ehdimme  kuitenkin viime minuuteilla lautan kyytiin. Huh ihanaa, henkäisimme kuin yhdestä suusta lautalle astuttuamme.

Meitä vastassa oli oranssiin sadetakkiin sonnustautunut parrakas vanha mies, joka villahattunsa alta vilkaisi meitä. Olin pukenut itselleni kaikki lämpimimmät vaatteeni mitä matkassa puhtaana enää oli, mutta... en ollut varautunut piiskaavaan, hyytävän kylmään sateeseen. Tuuleen, joka meinasi kaataa seisoviltaan, minut aikuisen ihmisen. Kylmyyteen, joka viilsi luihin ja ytimiin saakka keskellä kesää. Vaatevalintani ei ollut osunut lainkaan nappiin. Pitelen paljaalla kädelläni kiinni lautan rappusten viereisestä kaiteesta ja koetan astelle sateen liukastamia portaita ylös. Pääsen ylös ja katsellaani alan etsiä istumapaikkaa. Olemme viimeiset lautalle tulijat, ja selvästi ensimmäistä kertaa ja ainoat turistit, huomaan pian. Osalla oli yllään toppatakki, joillain sadetakki, usealla jokin villahattu tai muu pipo, jollain rouvalla oli ihanan värikäs villaneule, jota kaipasin nyt kovasti. Minulla oli jalassani kyläkaupasta ostetut pistokkaat, sillä muihin matkassa oleviin kenkiini ei mahtunut villasukat. Huomaan erottuvamme aikalailla tästä porukasta. Vanhat miehet ryystävät kahviaan ja kaivavat eväänsä laukuistaan. Jotkut katsovat ensin meihin ja sitten toisiinsa kuin sanoakseen "turisteja". Päätän, etten anna tämän häiritä matkantekoamme, vaan alan katsella ikkunoista maisemia, mitä sateelta nyt pystyi lasin läpi näkemään.

Minä ja minun onnistunutta asuvalintaani...
 
Pääsemme saarelle, jossa meidät otetaan avosylin vastaan. Tuntuu kuin meitä olisi odotettu kauan. Meitä varten nähty paljon vaivaa. Tuntuu hyvälle. Vaikka samaanaikaan koenkin tunnetta, etten kuulu joukkoon. Aamuiset ripsivärin laitot tuntuvat nyt naurettaville vaatteitteni ohella. Olen kuin olisin tullut eri planeetalle. Olo on täydellisen turisti. Jälleen hoen mielessäni itselleni, "älä anna ulkoisten tekijöiden häiritä nauttimista tästä ja nyt hetkestä, älä välitä mille näytät, ole ja nauti hetkestä". Meille esitellään mistä saarelta löytyy kauppa, missä on mökikimme, jossa meidän on määrä olla seuraavat kaksi päivää ja missä isäntäperheemme asuu. Yksi museokin löytyy saarelta. Ei muuta. Koko saarella on noin 80 asukasta. Mielessäni kelaan paljonko meidän omalla tienpätkällä asuu... ja tajuan kuinka vähän kahdeksankymmentä ihmistä oikeastaan tässä yhteydessä onkaan. Isäntäväki toivottaa meidät tervetulleiksi illalla syömään heidän kotiinsa ja jättävät meidät asettumaan mökkiin.
 
Lähdemme käymään kaupalla, sillä meillä ei ole kuin jotain keksejä ym.mukanamme. Kauppaan astuessamme sisään, tajuan heti... olisi pitänyt käydä kaupassa ennen lauttaan astumista. Kauppa on pieni. Huomattavasti pienempi sitä kyläkauppaa, jossa aiemmin olemme asioineet. Täällä ole ole paljon mitään, vain kaikista tarpeellisin. Muutama jauhopaketti on hyllyllä, ehkä kymmenen tomaattia, pari leipää, neljä pakettia makkaraa uistinten vieressä ym. Mitä me voimme ostaa täältä syödäksemme?! Huomaan ajattelevani hieman hädissäni, emmehän me viimeisiä voi ostaa, mistä nämä ihmiset saavat ruokaa! Tämä on heidän ainoa kauppansa, vaikka tiedän, että kyllähän kauppias ruokaa kauppaansa saa, mutta tuntui oudolle ostaa hyllyn viimeiset tuotteet. No hapankorppua, kurkkua ym. saamme kuitenkin ostettua, että pärjäisimme iltaan ennen kuin menemme kylään syömään. Mökille palattuamme todellisuus iskee kuitenkin vasten kasvojani. Minun on valtava nälkä, mutta lapsenikin tarvitsevat ruokaa, enemmän kuin minä. Heille sitä on annettava. Istumme mökissämme. Täällä, jos missään tunnen itseni nyt niin kovin pieneksi. Kovin ajattelemattomaksi ja kovin naiiviksi. Täällä olemme nyt täysin elämän armoilla. On yhä hyytävän kylmä. Takka on laitettu heti tulille tultuamme mökkiin, mutta lämmin ei ole ehtinyt laskeutua sisään. Sade piiskaa yhä rajusti. Täältä ei pääse pois huomaan ajattelevani, vaikka en sitä haluakaan. Mutta tietoisuus siitä, että meri ympäröi kaikkialla, tuo olemiseen erilaisen fiiliksen. Ei ole sairaalaan, jos jotain sattuisi, ei apteekkia jos jotain akuuttia puuttuisi, ei ole markettia, ei edes pientä siwaa tai salea, josta saisi jotain pikaisesti ruokaa lapsille. Ympärillä on vain luonto, huikean kaunis sellainen. Meri, jota alan pikkuhiljaa oppia kunnioittamaan. Meri jonka armoilla kaikki täällä elävät. Eikä kyse ole vain tästä päivästä, vaan meidän tulee olla täällä vielä muutama muukin päivä. Vaatevalintanikin ovat aivan pielessä. Täytyisi kai käsin saippualla alkaa pesemään, jotta jotain lämmitä päällemme saisimme. Mitä me täällä nyt oikein teemme! Haluaisinko kotiin?

Illalla menimme syömään isäntäperheemme luokse. He ottivat meidät lämpimästi vastaan, niin tervetullut kenenkään kotiin en muista ihan juuri olleeni. Ja voi, en ehkä koskaan ole saanut niin hyvää ruokaa! Niin maistuvaa. Ehkä nälällä saattoi olla osuutta asiaan, mutta varmasti myös sillä, että kaikki raaka-aineet olivat omasta maasta poimittuja tai muuten joltain saatua ym. Aivan ihanaa!  Heidän ruokapöydästään avatui näköala merelle. Niin kaunista. Mielessäni ajattelin, että minä ehkä raivaisin tuota metsää hieman enemmän edestä, että näkymä olisi vielä avarampi. Onneksi en tätä ääneen sanonut, sillä seuraavassa hetkessä selvisikin, että siinä on sitä varten suuret puut, ettei mereltä tuulisi niin kovasti syksyllä ja talvella. Tunsin itseni niin useasti täysin noviisiksi ja naiiviksi. Täällä elämä poikkesi niin täysin omastani. Aina tullessamme Ahvenanmaalle, olen kokenut, että kiire, suorittaminen ja päteminen on jäänyt taakse ja olemme vain olleet. Olemme saaneet nauttia kauniista luonnosta ja kimmeltävästä merestä, olemisen ihanuudesta. Olemme kuitenkin aina olleet autolla ajomatkan päässä Maarianhaminasta. Autolla olemme aina päässeet pois mökistämme, olemme päässeet kauppaan, apteekkiin. Ihan mihin olemme halunneetkin. Nyt emme sitä voineet tehdä. Nyt olimme ottaneet seuraavan askeleen vielä pidemmälle ja syvemmälle, elämään joka kiehtoi ja kauhistutti minua yhtäaikaa. Kyselin kuin pikkulapsi, sillä halusin ymmärtää näiden ihmisten elämää paremmin. Samaanaikaan tuntui, että joudun joka toisen kysymyksen nieleskelemään, etten paljasta omaa tyhmyyttäni. Miten olinkaan tässä tilanteessa. Ihmisten kodissa, jotka ottivat kuin parhaimman kaivatun ystävän kotiinsa ja samalla tunsin itseni niin typeräksi. En muista tunteeni yhden päivän aikana näin useasti koskaan ennen tälläistä.


Näkymää lautan kannelta, hyytävän tuulen piiskatessa sadetta vasten kasvoja.


Oma pienuuteni näytettiin minulle selkeästi ja useasti tämän päivän aikana, se ei jäänyt lainkaan epäselväksi. Syystä tai toisesta minun tarvitsi tämä kokea. Samalla en ollut ehkä koskaan tuntenut niin lämmintä ja ihanaa vastaanottoa. Miten joillakin ihmisillä onkin taito ottaa vieraansa niin lämpimästi vastaan, voi kun osaisin tuota edes hieman.

Illalla kylmissäni hiippailen ulkohuussiin. Jätän oven melko auki, sillä kuka minua nyt täällä illan viimeisenä tuntina tulisi katsomaan, ei kukaan, sillä ei täällä päivälläkään kukaan ohi kulkisi. Mutta nyt. Peura tuijottaa minua tummilla suurilla silmillään suoraan omiini. Siinä istuessani huussissa kylmyyttä väreillen katson tuota eläintä osaamatta ajatella mitään. Katsomme toisiamme melko pitkän aikaa. En uskalla nousta, en halua tuota kaunista eläintä säikäyttää, vaikka minusta tuntuukin, että minä olen se joka enemmän onkin nyt säikähtänyt. Tovin siinä tuijottelemme toisiamme. Ja niin peura ottaa ja lähtee, yhtä nopeasti kuin tulikin. Ja minä hiivin mökkiin peiton alle lämpimään.
 
 

2 kommenttia:

  1. Ihana tuo kohtaaminen peuran kanssa. Kiitos illan piristyksestä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo kohtaaminen oli myös minun tuon illan "piristys". Ehkä jatkossa laitan kuitenkin huussin oven kiinni, jos sellaisessa asioin :).

      Poista

Kiitos kommentistasi!