Etusivu

tiistai 28. helmikuuta 2017

Ei tämän näin pitänyt mennä



Harmittaa. Ketuttaa. Istun sohvalla huopa ympärilläni. Teekuppi kädessäni. Väsymyksen ja harmituksen kyynel vierähtää poskeltani hyöryävän teen joukkoon. Olen surullinen. Katson kelloa. Alistun kohtalooni. Tunti jäljellä. Omaa aikaa. Aikaa, jonka ei pitänyt mennä näin. Ainakaan omasta mielestäni. 


Mistä kaikki lähti. 




Kävin kuntosalilla. Pitkästä aikaa. Olin voimissani. Olin vahva. Ainakin omasta mielestäni ja ainakin sillä hetkellä. Illalla tuli uni helposti, työnteisen päivän ja muutaman ruuhkaisen viikon jälkeen. Olo oli todella kuitti. Tuntui mahtavalle laittaa pää tyynyyn ja vetää peitto korviin. Ah, niin ihanaa! Nukahdin samantien. Meni tunti. Heräsin. Keskimmäinen meni käymään vessassa kolistellen matkalla. Nukahdin uudelleen. Heräsin. Nuorimmainen kömpi viereen. Nukahdin jälleen syvään ja sikeään uneen. Ainakin luulin niin. Heräsin. Mahdunko tähän kahden väliin, ison ja pienen, aikuisen ja leikki-ikäisen? "Mihin voisin nämä siirtää, itse en jaksa minnekään siirtyä" - mieleni metelöi. Käyn vessassa. Janottaa. Nukahdan taas. Kello soi. Mieheni lähtee töihin. Ah, lisää tilaa! Tätä kehoni on kaivannut. "Äiti -herääks sä?" Ensimmäinen sanoo. "Mitä onko jo aamu?!" Siinä keräillessäni ja herätellessäni kehoani - tuota eilen niin vahvaa ja elinvoimaista, ylös sängystä, yritän miettiä montako kertaa ihan oikeasti yön aikana heräsin ja muistinko venytellä ollenkaan illalla. 

Koittaa päivä. Minun kauan odotettu kotona YKSIN päivä. Useampi tunti. Lista asioista, joita olin aikonut hoitaa. Monta työsähköpostia odottamassa. Monen monta, pientä ja suurta asiaa tälle päivälle suunnitelmissa. 

En käynnistynyt tunnissa. En kahdessa. Meni päivä palautuessa. Meni toipuessa. Meni hyväksyessä. Menihän tuohon lähes kaikki yksin vietetty aika. 

Vasta alistuessani teekupin äärellä - oivalsin. Tämä on paras päivä toipua. En voi pakottaa elämää minun suunnittelemaani muottiin, vaikka kuinka haluaisin. Minun on mentävä elämän virran mukana - niinpäin se on helpompaa. 

Tämä oli paras päivä tähän elämääni tänään. Ehkä huomenna olen jälleen voimissani ja ehdin hoitaa ne pienet suuret asiat vaivattomasti, tai sitten ne voivat odottaa,ehkä ne eivät ole edes niin tärkeitä. Väsyneenä kaikki elämän tapahtumat ja asiat saavat usvan ylleen, jonka läpi värit eivät näy selvästi. Väsyneenä kannattaa antautua levolle ja olemiselle. Ilo, keveys ja elämän värit palautuvat kyllä, kun ei väsytä.



Avaudu ja antaudu elämän virtaan. 
Niinpäin kaikki sujuu helpommin. 




sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Lahja nimeltä Elämä



Elämä on lahja. Käytä se sitten miten haluat, mutta lahja se kuitenkin on. Jokainen vuosi, jokainen kuukausi, jokainen päivä, jokainen tunti ja jokainen minuutti on lahja. Kukaan ei voi koskaan täysin ennustaa milloin päivämme täällä maan päällä päättyvät. Koskaan emme voi tietää milloin on viimeisen hengenvedomme aika. Koskaan ei voi olla täysin varma mitä huominen tuo tullessaan. Elämä ei anna takeita itsestään.




Elämä ei olekaan itsestäänselvyys, vaikka kovin usein arjen rutiineissa näin totummekin ajattelemaan. Jos saat herätä aamulla ilman, että huudat kivusta lattiatta, tietäen ettei päivä tuo muutosta - olet onnekas. Jos saat päivän aikana liikkua, nähdä, tuntea, kuulla tai aistia jollain tapaa ympäristöä - olet saanut lahjan. Lahjan kokea elämän. Jos vielä illalla voit tuntea kiitollisuutta niistä asioista, joita päivän aikana koit, tunsit, tapahtui tai oli - voit olla kiitollinen itse elämästä. Voit kiittää, tästä arvokkaasta lahjasta, jonka olet syntymässäsi saanut. 

Minä menetin ystävän. Hän kuoli liian aikaisin, liian nopeasti, liian nuorena, liian sitä ja tätä. Suru hiipi ihoni alle, ikävä kostutti silmäni kyynelillä, sydämeni meni vereslihalle. Tämä pysäytti minut jälleen sen tosiasian äärelle, että jokainen meistä kuolee. Elämässä ei ole rajattomasti aikaa. Emme voi koskaan tietää elämmekö vuoden vai neljäkymmentä vuotta. Parasta on siis elää tämä aika syntymän ja kuoleman välillä rohkeasti oman näköistä elämää. Valita ja tehdä elämässä niitä asioita, joista todella välitämme ja nautimme. Kukaan meistä ei saa koskaan mitään täältä mukaan, kaikki on vain lainassa. Materialla ei ole mitään merkitystä siinä hetkessä, kun on aika jättää tämä maan päällinen elämä. Mutta se kuinka olemme eläneet, sillä on kaikki merkitys. Kuoleman hetkellä harvempi katuu niitä asioita, joita on tehnyt, vaan niitä joita jätti tekemättä. Se miten olemme eläneet jättääkin jäljen. Jäljen, muiston - sen joka kantaa läheisiä surussaan ja joka muuttuu voimavaraksi. Jäljen joka muistetaan. Ystävästäni jäi ihana jälki. Ilo, riemu, kannustus, tsemppaus, herkkyys. 

Millaisen jäljen sinä haluat jättää? Mitäpä jos tietäisin tämän olevan viimeinen päiväsi, murehtisitko turhista, tekisitkö jotain toisin, kertoisitko läheisillesi rakastavasi, antaisitko anteeksi? Voisitko tehdä sen tänään?  


Elämä on lahja - käytä se viisaasti. Rakasta ja elä täysillä. Kerro ystävillesi, että he ovat tärkeitä. Näytä läheisillesi, että rakastat. Pidä huolta itsestäsi. 


Hyvää tulevaa viikkoa ja ystävänpäivää sinulle! 



tiistai 7. helmikuuta 2017

Kun haaveet lantrataan...



”Kun haaveet lantrataan, jää pelkkää vettä vaan,
ne täytyy ottaa raakana tai ei ollenkaan.”
-Anna-Leena Härkönen



Uskonko itseeni? Luotanko? Olenko varma? Tarvitseeko minun olla varma? Mitä tarinaa oikeastaan kerron itselleni? Kuuntelenko omaa itseäni, omaa sydäntäni enemmän kuin toisten sanomaa? Annanko muiden mielipiteiden vaikuttaa tekemisiini? Annako toisten sanojen sivaltaa? Lantraanko huomaamattani haaveitani?


Sanoilla on suuri voima. Sanomatta jättämisellä on suuri voima.




Minulla on tavoite. Unelma. Haave. Sellainen ihana kipinä sydämessä. Asia, jota haluan tehdä. Asia, josta nautin, josta saan sisäistä iloa. Välillä huomaan tästä puhuessani muiden ihmisten kommenttien olevan vähän ”vähätteleviä”. ”No sillä ei ainakaan suomessa elä” tai ”no jos on ylimääräistä aikaa, niin mikäs siinä”. Hmm. Olen ajatellut, etteivät nämä sanat minua haittaa. Nautin siitä mitä teen, aivan kuten tästä kirjoittamisesta, kirjoittaisin vaikka kukaan ei lukisi näitä postauksiani. Kiitos kuitenkin, että luet! Törmäsin tuohon Anna-Leena Härkösen ajatukseen haaveiden lantraamisesta ja pysähdyin miettimään, kuinka totta se onkaan. Kuinka totta on, että kakkuun täytyy puhaltaa täysillä, jos aikoo jotain saada tai saavuttaa. Kuinka totta on, että jos antaa toisten ei-kannustavien sanojen vaikuttaa, haaveet lantraantuvat. Ne jäävät laimeaksi. Ne eivät nouse elämässä ensimmäiselle sijalle. Ne ovat niitä asioita, joita tehdään vasta sitten kun kaikki muut velvollisuudet ovat hoidettu. Ne muuttuvat ikuisiksi ”sitten kun” –asioiksi, sillä noita velvollisuuksiahan meillä jokaisella aina riittää. Ei haaveita siis pidä lantrata, laimentaa ja vaimentaa. Niille kuuluu antaa siivet, ääni, ja voima.


Tässä tsemppi-sanat yhtälailla sinulle kuin minullekin tiukkoihin hetkiin. Epätoivon vallatessa mielen tai muuten vaan:

Älä koskaan usko epäilijöitä! Älä kuuntele niitä, jotka eivät kannusta sinua. Älä anna toisten sanojen rajoittaa sinua. Jos joku toinen ei pysty, halua, viitsi tai ole kiinnostunut, ei tarkoita, ettet sinä pysty, halua tai voi. Älä koskaan usko, että et olisi yhtä hyvä kuin muut. Älä koskaan usko, jos joku sanoo, ettet voi tehdä sitä mitä haluat. Tässä maailmassa ei ole mitään mikä olisi liian hyvää sinulle! Nauti ja anna mennä! Häntä pystyyn vaan! Elämä odottaa!


Vain taivas on rajana - jos sekään! 


sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Kyllin hyvä



Oletko sinä piiskannut itseäsi riittävästi? Oletko suorittanut? Vetänyt itsesi äärirajoille? Oletko ehkä rääkännyt itseäsi kuntosaleilla tai lenkkipoluilla jaksamaan yli voimiesi?

Kylli Kukin kirja Kyllin hyvä - lempeämmän elämän käsikirja kannustaa olemaan armollinen ja lempeä itselle kaikilla elämän osa-alueilla. Hän kehoittaa muun muassa kesyttämään stressin ja nauttimaan omasta naisellisuudesta. Suosittelen lukemaan, mikäli koet, että olet suorittanut elämässäsi riittävästi tai kaipaat itsesi piiskaamisen tilalle lempeyttä. 





Luin kirjan pari vuotta sitten ensimmäisen kerran. Nautin kirjasta jo silloin. Kirjassa on paljon venyttelyohjeita mm. selän liikkuvuuden lisäämiseksi sekä muita harjoituksia. Ensimmäisellä kerralla luin vain kirjan keskittymättä harjoituksiin. Sain kuitenkin jo silloin paljon irti kirjasta, siitä kuinka kohdella itseä, kuinka puhua itselle ystävällisesti tai kuinka hengittää oikein. Kylli kertoo kirjassaan myös oman tarinansa, siitä kuinka hänestä tuli urheilija, kuinka tuo raadollinen maailma jäi hänen taakseen ja hänestä kasvoi pehmeämmän elämän puolesta puhuja. Hän tuo myös 10 askelta onneen neuvot, kuten esimerkiksi: pidä digipaasto kerran viikossa, zoomaa positiivisuuteen, kitke ajatustesi rikkaruohot (kielteiset ajatukset), ole kärsivällinen, lue satuja ja kuuntele musiikkia.

Nyt luin tämän kirjan uudelleen, sillä tarvitsin vinkkejä kuinka tukea erään asiakkaani selän liikkuvuutta sekä parantaa yleisesti hänen kehonsa liikkuvuutta turvallisesti. Kylli Kuk kirjoittaa tässä kirjassa hyvin selkeästi, ymmärrettävästi ja hauskalla tavalla mm. välilevyjen sielunelämästä. Hän kuvaa selkää pieneksi lapseksi, joka hakee huomiota. Jos häntä ei huomioida, alkaa kitinä ja jos vielä tuohon kitinäänkään ei kiinnitä huomiota, alkaa lapsi ulista. Näin käy myös selkämme kanssa. Jos emme huomio sitä ajoissa, sen pienet kitinät muuttuvat suuremmiksi oireiluiksi. 






Tällä kertaa teinkin lähes kaikki kirjan harjoitukset ja venyttelyt myös itse. Ja ai, että ne tekivät myös minun keholleni hyvää, vaikka kehoni melko liikkuva onkin. Monet harjoitukset olivat minulle entuudestaan joogasta tuttuja, mutta oli joukossa uusiakin. Ehkäpä jotain jääkin omaan arkeenikin jossain muodossa. Vaikka keho ei kaipaa venyttelyä tai muuta liikettä, voi tämä kirja antaa uudenlaisen näkökannan elämään. 

Kirjan energisoivat kuvat ja Kyllin tavasta kirjoittaa saa voimaa ja iloa! Tai ainakin minä tykkään! 


sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Älä anna pelon jarruttaa


On ala-asteen joulujuhlat. Nousen lavalle. On minun vuoroni esiintyä, lausua runo. Yksin. Ei ketään jakamassa tätä hetkeä, ei ketään kuka paikkaisi minua. Katson yleisöön. Koko suuri sali on täynnä vanhempia, opettajia, lasten sisaruksia, isovanhempiakin. Kaikki tuijottavat minua. Pelko kouraisee vatsanpohjaani, mitä jos sekoan sanoissani, mitä jos ääntä ei lähdekään. Kurkkua kuristaa. Jalat tutisevat, kädet tärisevät ja kämmenet hikoavat. Ääneni on alkuun hento, mikrofoni ei ole ihan oikealla kohdalla. Pääsen alkuun, ensimmäisen säkeistön. Olo helpottaa hieman. Selviän kyllä. Voitan pelkoni. Toinen säkeistö. Jännitys alkaa laueta keholtani ja ääneni välillä särähtelee tästä huojentumisesta. Viimeinen säkeistö ja tunnen olevani voittaja. Selvisin loppuun. Pian tämä on ohi. Tämä on vain yksi esimerkki elämästäni esiintymässä. Näitä olisi paljon. Minulle on jäänyt kuva kouluajoilta, että olin hyvin usein jollain tapaa esiintymässä eri juhlissa ja tilaisuuksissa. Joukossa tai ryhmässä esiintyminen oli helppoa, mutta yksin esiintyminen - se pelotti minua aina. Kauhistutti. Vavisutti syvältä. 

Miksi tästä nyt kirjoitan? Kirjoitin viimeksi meidän tavoitteiden saavuttamisesta ja jäin vielä pohtimaan miksi emme aina tavoittele kuitenkaan unelmiamme ja haaveitamme, vaikka näitä todella toivomme. Luulen, että suurelta osin pelko on se, joka meitä estää ottamasta toiminnan askeleita. Pelko siitä, että epäonnistuu, nolaa itsensä, ei riitäkään tai vaikkapa osaa. Emme voi muuttua, jos pysymme oman mukavuusalueemme sisällä. Siellä toki on turvallista, mutta kasvua ja muutosta siellä ei tapahdu. Muutos tapahtuu oman mukavuusalueemme ulkopuolelle, omien rajojemme ulkopuolelle ja se pelottaa. 




Meillä kaikilla on pelkoja. On niitä pelkoja, jotka kumpuavat menneisyydestä, ehkä varhaisesta lapsuudesta asti. Niitä, joita emme ole uskaltaneet katsoa rehellisesti ja käsitellä ja jotka sokeasti ohjaavat meidän toimintaamme. Tällöin me itse emme ole elämämme ruorissa, vaan pelko saa meidät jättämään tilaisuuksia käyttämättä, saa meidät sättimään itseämme, se voi lamaannuttaa tai virittää meidät äärimmäisyyksiin, jolloin on helppoa tehdä kärpäsestä härkänen. Ne kahlitsevat meidät vanhoihin totuttuihin tapoihin ja rutiineihin. Meillä on myös niitä pelkoja, jotka liittyvät mukavuusalueen ulkopuolelle menoon. Niitä hetkiä, jolloin tiedämme jonkin asian olevan meille hyväksi, mutta emme kuitenkaan toimi heti näin, vaan joudumme käymään sisäisäistä taistelua sen suhteen, uskallammeko vaiko ei. Mielessämme saatamme saada aikaiseksi melkoisen ajatusvyyhdin siitä, mitä mahdollisesti saattaa ehkä tapahtua. Meillä kaikilla on käsitys omasta itsestämme ja elämästämme, jotka luovat rajoja meille. Nämä rajat ovat yhtä kuin pelko.

Pelko voi olla ystävä. Ajattelen, että kaikki ne hetket, joissa pelko kouraisee vatsanpohjaani, on tilaisuus kasvaa ja muuttua. Voin tietoisesti pysäyttää itseni ja miettiä mitä pelkään ja miksi pelkään. Tämän jälkeen voin tietoisesti myös valita ja päättää ettei tuo pelko toimi kahleena jalassani vaan moottorina eteenpäin. Pelko voi opettaa meille paljon itsestämme ja elämästämme.


Mitä minun esiintymispelkoni opetti? Miksi pelkäsin esiintyä? Pelkäsin epäonnistuvani. Pelkäsin, että minulle buuataan. Miksi epäonnistuminen pelotti? Pelkäsin nolaavani itseni. Miksi pelkäsin nolatuksi tulemista? Ihan vain siksi, ettei minua hyväksyttäisi joukkoon, etten kelpaisi sellaisena kuin olen. Niinpä. Isoja asioita. Loppujen lopuksi esiintymispeloissani oli kyse tästä. Vaikka yhä esiintyminen jännittää, se ei ole enää pelkoa. Se on kihelmöivää jännitystä. Teen itselleni jotain uutta. En nimittäin esiinny nykyään kovin usein. Tiedän olevani tasavertainen muiden kanssa, vaikka epäonnistuisinkin, se ei romuta minun elämääni, vaan se on elämää. Jännitys on osa elämää. Nykyään minulla kuitenkin on jo keinoja tämän jännityksen voittamiseksi. Syvään hengittämällä saan kehoni helposti rauhoittumaan, eikä adrenaliini lähde niin voimakkaasti virtaamaan. Tämä jo yksistään auttaa suuresti. Lisäksi ”psyykkaan” itseäni esim. ”minä selviä tästä”, ”kaikki menee hyvin”.

Pelko vähenee harjoittelun myötä. Itsevarmuus seuraa osaamista. Itsevarmuus luo rohkeutta kokeilla uusia asioita. Tämä taas rikastuttaa elämää. Ei siis ole syytä jättää menetämättä pelkojaan kohti.

Pelko kannattaa valjastaa oman elämän moottoriksi eteenpäin! 
Älä anna pelon jarruttaa sinua.